Kahdenlainen syyllisyys

Syyllisyyttä on kahta lajia. Toinen on perusteltua, oikeaa syyllisyyttä ja toinen on väärää, tarpeetonta syyllisyyttä. Näiden ero on syytä ymmärtää, jotta kumpaankin osataan suhtautua oikealla tavalla.

Syyllisyys on seurausta siitä, että ihminen on tehnyt väärin. Ihminen on syyllinen tehtyään väärin vaikkei hän tuntisi syyllisyydentunteita. Väärä syyllisyys on taas tunne silloin, kun on tapahtunut pahoja, ei-toivottuja asioita, mutta syyllisyyttä tunteva ei ole tehnyt mitään sellaista väärää, mitä hänen pitäisi katua ja pyytää anteeksi.  

Väärän syyllisyyden tuntomerkkejä

Väärää syyllisyyttä tunteva ei oikein tiedä, mitä hän on tehnyt väärin, mutta kalvavaa tunnetta hän nimittää  syyllisyydeksi.  Tunne on  tarkemmin katsottuna enemmänkin häpeää ja epämääräistä tunnetta siitä, että on vääränlainen ja aiheuttaa muille pahaa mieltä. Esimerkiksi perhe-elämän kriisissä joku voi kokea syyllisyyttä siitä, että on aiheuttamassa omille vanhemmilleen huolta ja murhetta. Kuitenkaan hänen ei ole mitään syytä mennä pyytämään tätä anteeksi vanhemmiltaan.  Toki hän voi kertoa olevansa pahoillaan, että vanhemmat joutuvat huolestumaan heidän vaikeuksiensa takia.

Tarpeetonta syyllisyyttä kokevat helposti ihmiset, jotka aavistavat, että he eivät ole olleet tervetulleita elämään. Tällainen ihminen herkistyy tilanteille, joissa hän on vaivaksi muille. Jos lapsuudessa on tapahtunut joku onnettomuus, esimerkiksi tulipalo tai sisaruksen kuolema, lapsella on alttius ajatella, että hän on jotenkin aiheuttamassa sen. Traagisia tapahtumia kokeneet lapset on vapautettava jo lapsena mahdollisesta syyllisyyden tunteesta. Joskus kotikasvatus on saattanut olla syyllistä etsivää tai uskovassa perheessä elämä voi olla syntikeskeistä. Myös vahvat kielteiset tunteet jotain perheenjäsentä kohtaan voivat aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Näin ollen voidaan ajatella, että on olemassa elämän kohtaloita, jotka altistavat ihmistä herkistymään syyllisyyden tunteille, vaikka niihin ei olisi aihetta.

Itsensä kanssa tasapainossa oleva ihminen ei syyllisty, vaikka hänen lähellään eläisi syyllistäviä ihmisiä. Hän ei suostu tuntemaan syyllisyyttä asioista, joita hän ei ole tehnyt tai joille hän ei voi mitään. Tällaisia ovat esimerkiksi luonteenpiirteet, persoonan ominaisuudet tai elämän olosuhteet.

Väärä syyllisyydentunne on häiritsee elämää. Se vaatii työstämistä. Tunteen yllättäessä on hyvä ensin kysyä, olenko tehnyt väärin, olenko syyllinen.  Samoin voi myös kuulostella, onko kyseessä häpeä tai peräti muitten väärät teot. Älä suostu syylliseksi, silloin kun et ole syyllinen. Löydät muun selityksen epämääräiselle tunteellesi. Tavoitteena on itsesi hyväksyminen ja totuttujen ajatuskaavojen muokkaus totuudenmukaiseen suuntaan.

Oikea syyllisyys

Syyllisyyden maastossa pulmaksi nousee usein se, että oikeasti syyllinen ei ota syyllisyyttä kantaakseen vaan vyöryttää sen muiden kannettavaksi. Hän löytää teolleen selityksen tai oikeutuksen muiden  toiminnasta. Jo lapsi voi syyllistää kaverin, jota on lyönyt, sanomalla, että toinen tuijotti tai irvisteli.

Käsittelemätön syyllisyys voi johtaa ennen pitkää itseinhoon. Itseinho saa taas minäkuvan vääristymään. Silloin on vaikea ottaa vastaan anteeksiantamusta tai edes uskoa siihen. Syyllisyys muuttuu häpeäksi ja se on vaikeammin hoidettava tunne kuin syyllisyys.

Kun ihminen tuntee syyllisyyttä väärästä teosta, hän on jo pitkällä. Kristillisen uskon ydinsanoma on siinä, että syyllinen armahdetaan. Syntinsä tunnustava saa anteeksi  (1 Joh 1:9).  Jumalan suurin toive on armahtaa ihmistä ( Jes 30:18). 

Anteeksiantamus ei vapauta vastuusta, mitä väärät teot ovat aiheuttaneet. Sitä on anteeksi pyytäminen, sovittaminen ja korvaaminen sille, jota vastaan on rikottu. Jumalan anteeksiantamuksen vastaanottanut ihminen saa jättää taakseen väärät tekonsa eikä hänen tarvitse enää kantaa syyllisyyden taakkaa, vaikka hän joutuisi elämään tekojensa seurausten kanssa lopun elämänsä.

Vaikeinta joskus on itselleen anteeksiantaminen. Joskus rippi voi olla apuna itselle anteeksiantamisessa, vaikka ripin ensisijainen tehtävä on vakuuttaa Jumalan anteeksiantamusta. Itselle anteeksiantamisen pitkällä tiellä on muistutettava itseään yhä uudelleen, että Jumala on antanut anteeksi eikä muista meidän rikkomuksiamme.