Lapsen oikea ja väärä

Elämänlangat / Kotimaa lokakuu 2000

– Milloin tuot sen lainaamasi tavaran takaisin, kyseli viidesluokkalainen kaveriltaan

– Olin ottamassa sellaisen perjantaina Prismassa, mutta pelkäsin., että joku näkee. Kyllä minä vielä saan sen otettua. Sitten tuon sen sinulle.

Keskustelu käytiin tavallisen perheen tavallisten lasten kesken. Kuulolla ollut aikuinen luuli juttua ensin vitsiksi, mutta pian hän tajusi, että lapset ajattelivat tosissaan, että uuden tavaran hankkimistapa on kaupasta ottaminen, kunhan ei vaan jää kiinni.

Kun prof. Liisa Keltinkangas-Järvinen tutki muutama vuosi sitten suomalaisten lasten ja nuorten moraalikäsityksiä, hän huomasi mm. että lapsilta ja nuorilta puuttuu sanavarastostaan käsitepari oikea ja väärä. Sanat katosivat lapsilta siinä vaiheessa kun aikuiset lakkasivat kertomasta lapsilleen mikä on oikein ja mikä väärin. Sanojen katoamisen myötä näyttää käytännössä ohentuneen myös taju siitä, että jotkut teot ovat oikein ja jotkut väärin.

Seuraus- ja sääntömoraali

Pienellä lapsella ei ole tajua oikeasta ja väärästä. Hän arvioi tekoja niitten ulkoisten seurausten perusteella Isän ja äidin vihaisuudesta ja iloisuudesta lapset päättelevät suotavan ja vältettävän käyttäytymisen rajoja.  Se mikä tuottaa mielihyvää on varmasti oikein ja mikä tuottaa mielipahaa on varmaankin väärin.

Kolmen-neljän iässä on lapselle alettava sanallisesti kertomaan arkielämän tilanteissa, mikä on oikein ja mikä väärin. Moraalitajun kehitys edellyttää opettamista. Lapsella on tässä iässä hämärä käsitys rajoista. Hän kuvittelee, että säännöt ovat voimassa, silloin kun sääntöjen lausuja on paikalla. Ruuan kanssa ei saa leikkiä, kun isä tai äiti on pöydässä, mutta hänen riennettyä puhelimeen, pienillä käsillä on mukava taputella puuroa lautasella ja sotkea mielin määrin. Ei lapsi ajattele tekevänsä pahaa ennen kuin vanhempi ilmestyy jälleen paikalle.

Sääntömoraalin kauteen lapsi siirtyy koulun alkamisen iässä. Lapset rakastavat tuossa iässä sääntöleikkejä. He haluavat noudattaa leikin sääntöjä ja valvovat ankarasti myös muitten toimintaa. Lapsi ottaa vakavasti auktoriteettiasemassa olevien antamat säännöt. Opettajaa, poliisia, lääkäriä, hammas- tai terveydenhoitajaa kuunnellaan ja totellaan, koska lapsi haluaa olla arvostamilleen aikuisille mieliksi. Ala-asteikä on otollinen ikä opettaa lapselle elämän pelisääntöjä ja vastuullisen yhteiselämän taitoja. 

Sääntöjen omaksumiseen vaikuttaa, miten rikkomuksiin suhtaudutaan ja mitä seurauksia lapsi näkee rikkomuksista olevan. Oikean käytöksen oppimisessa merkittävin tekijä on lapsen samaistuminen hänelle tärkeisiin aikuisiin. Lapsi haluaa seurata niitten aikuisten esimerkkiä ja toiveita, joihin hänellä on läheinen suhde. Palkkion tai kiitoksen saaminen oikeasta käytöksestä auttaa  hyvän käytöksen juurtumista. Jos lapsi menee kiusattua puolustamaan tai tuo opettajalle löytämänsä kaksikymppisen ansaitsee sellainen moraalisesti rohkea teko julkisen huomion. Tällaiset myönteiset leimat auttavat lasta valintatilanteissa valitsemaan oikeita  vaihtoehtoja.

Lapselta voi vaatia säännön noudattamista, vaikka hän ei aina ymmärrä säännön merkitystä. Aikuinen määrittelee esim. lapsen nukkumaanmenoajan, vaikka lapsi ei ymmärtäisikään perusteluja, miksi juuri hänen on mentävä tiettyyn aikaan nukkumaan.

Jostain on suomalaiseen kasvatuskulttuuriin hiipinyt selittämisen pakkomielle. Jo pari vuotiaalle perustellaan vuolain sanakääntein, miksi toista ei saa lyödä; häneen sattuu, toiselle tulee paha mieli, eikä lapsesta itsestäänkään tuntuisi mukavalta, jos häntä lyötäisiin. Pitkillä selityksillä tukehdutamme lapsen vastaanottokyvyn ennen kuin se on edes ehtinyt syntyäkään. Pitkiin selityksiin hukkuu myös pääasia, jota olimme sanomassa. Eikä ihme, jos lapsi ei kuule ja tottele.

Kasvatuksessa saamme ottaa käyttöön yksinkertaiset ohjeet. Kerromme lapselle selkeästi, että jotain asiaa ei saa tehdä, koska se on väärin. Yliarvoimme lapsen kehityksellisen tason, jos pieninä panemme hänet itse harkitsemaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Toki on demokraattisen kuuloista kysyä lapselta, hän itse ajattelee, miten itse valitsisi, mutta se on kaukana vastuullisesta aikuisuudesta ja lapsesta huolehtimisesta.

Sopimusmoraalin kausi

Vasta kymmenen ikävuoden kieppeillä lapsi tulee kehitysvaiheeseen, jolloin hän alkaa vaatia perusteluja säännöille. Tässä iässä on hyvä tehdä lapsen kanssa keskinäisiä sopimuksia, joita pyritään puolin ja toisin noudattamaan. Kun lapset saavat itse osallistua sopimusten ja rikkomisen seurausten määrittelemiseen, he sitoutuvat myös niitten noudattamiseen.

Jotta lapsi sisäistää säännöt, niitä pitää myös valvoa. Tilanne tekee varkaan lapsestakin, mukavuudenhalu yllättää, jos kukaan ei tarkista, että sääntöä noudatetaan. Yksi vanhemmuuden hankalimpia tehtäviä on valvojan tehtävä. 

Vanhempina meidän on tiedettävä, että lapsi on opettelemassa elämän taitoja, siksi hän tarvitsee palautetta käytöksestään tietääkseen, mikä on oikein ja mitkä väärin, mikä hyväksyttävää ja mikä sopimatonta. Lasta on valvottava, että hän ei vahingoita toista, ettei hän turmele elinympäristöä tai esineitä, ettei hän poikkea totuudesta ja ettei hän ota toisen omaa. Aikuisen tehtäviin kuuluu myös valvoa lapsen kielenkäyttöä, ja sitä että lapsi täyttää velvollisuutensa, huolehtii omista asioistaan, jäljistään, järjestyksestä, koulutehtävistä, hygieniastaan ja sovituista kotitöistä. Jos välillä katselemme lapsen laiminlyöntejä sormiemme läpi, hänelle syntyy käsitys, että säännöistä tingitään ja luovutaan, jos hän sitkeästi yrittää olla piittaamatta niistä eikä sopimusten noudattamisesta ole oikeastaan väliä.

Luonteen lujuuden kehittyminen

Ihmisen luonteen lujuus vaikuttaa siihen, miten hän pystyy tekemään oikeita valintoja kiusauksissa. Syyllisyys tai rangaistuksen pelko eivät ole läheskään aina riittäviä motiiveja oikeitten valintojen tekemiselle. Monet rikolliset kertovat tienneensä rangaistuksista, mutta heillä ei ollut voimaa vastustaa houkutusta.

Useat tutkimukset kertovat, että kiusausten vastustaminen on suorassa yhteydessä kotona saatuun luonteen lujuuden kasvatukseen. Odottaminen ja pettymykset ovat avainsanoja luonteen lujuuden kasvamisessa. Molempien vaaliminen vaativat vanhemmilta rohkeutta ja kärsivällisyyttä. Lapsen ei tarvitse saada heti pyytämiään asioita. Harkitseminen ja suunnitteleminen, yön yli nukkuminen tai kuukauden päästä asiaan palaaminen opettavat  pitkäjännitteisyyttä.

Vanhempien ei tarvitse pelätä myöskään sanoa ei, vaikka  lapsi ei vastauksesta pitäisikään. Hän pettyy ja  nostaa ehkä metelin. Kuitenkin hän aikanaan selviää pettymyksestään ja on seuraavassa vastoinkäymisessä taas vahvempi. Näillä yksinkertaisilla asioilla olemme auttamassa lapsen luonteen lujuuden vahvistumista ja tukemassa hänen kasvuaan moraalisesti vahvaksi ihmiseksi.

Pohditaan yhdessä

Jokailtainen hässäkkä

”Haluaisimme kuulla, miten lasten nukkumaanmenon saisi mukavaksi ja rauhalliseksi. Tuntuu. että illasta toiseen  saa jatkuvasti hoputtaa. Ideat alkaa olla käytetty loppuun”

Olisi mukava, jos aina voisimme olla kivoja vanhempia ja innostavasti ja hauskasti houkutella lapsia tekemään sellaista, mikä heille ei aina ole mieluisaa. Lapsi joutuu jo pienestä oppimaan, että kaikki elämässä ei ole mukavaa, jotkut asiat on vain tehtävä, huvitti tai ei.

Nukkumaanmenorituaaleissa on olennaista selkeys. Ensin annetaan ennakkovaroitus ja sitten aikuinen kerää voimansa ja ryhtyy toiminnanjohtajaksi. Yhdessä käydään pesulla ja pisulla, syödään iltapala ja korjataan päivän leikit pois. Vanhemman ei tarvitse hätääntyä, vaikka välillä kuuluisi vastalauseita ja lapsi aikoisi  eksyä sivupoluille. Aikuisen tehtävä edetä määrätietoisesti  sitä hetkeä kohti, jolloin ollaan valmiita  menemään sänkyyn.

Kun on päästy vuoteeseen , silloin on hyvä asettaa tavoitteeksi rauhallisuus ja se, että illan viimeisistä hetkistä jäisi tunneilmapiiriltään turvallinen ja hyvä muisto lapsen uniin. Lapsi oppii kyllä perheen elämäntavan, jos aikuisina olemme siinä johdonmukaisia, emmekä pelkää tuottaa pettymyksiä lapselle hänen keksiessään yhä uusia viivytyksiä. Palkinnoksi hän saa vuoteen vierellä viipyvän isän tai äidin, jolla on tietty kiireetön aika käytettävissä läsnäoloon yhteisessä iltahetkessä ennen valojen sammumista.Elämänlangat/Kotimaa marraskuu 2000

Lapsen omatunto ja syyllisyys

Omatunto vaatii meitä tekemään, minkä tiedämme oikeaksi ja  kieltää meitä tekemästä, minkä tiedämme vääräksi .Katekismus

Omantunnon kehittyminen

Lapsen omantunnon kehittymiselle on olemassa idut jo syntymässä. Kuitenkaan kasvu ei tapahdu automaattisesti vaan se riippuu maaperästä.

Vauvaikäisellä ei ole toimivaa omaatuntoa. Hän ei pysty arvioimaan tekojensa oikeellisuutta. Mielihyvä ja mielipaha, isän ja äidin ilo tai paheksunta viestittävät hänelle suuntaa oikean ja väärän suuntaisista teoista. Kaksivuotiaskaan ei vielä tiedä tekevänsä väärin. Hän tuntee epämiellyttäviä tunteita kaataessaan maitolasin. Hän ennakoi isän tai äidin suhtautumista tapahtuneeseen. Jos isä tai äiti ei ole paikalla, hän saattaa jopa iloita saavutuksestaan.

Neljän -viiden iässä tullaan lapsen omantunnon kehityksen kannalta tärkeään vaiheeseen. Hän alkaa tuntea syyllisyyttä toimiessaan väärin. Lapsen sisäinen elämänhallinta elää herkkyysvaihetta. Lapsi oppii oma-aloitteisesti arvioimaan tekemisiään, vaikka vanhemmat eivät ole läsnä.

Lapsella on luontainen halu samastua vanhempiinsa. Lapsi oppii helposti hyväksymään ja paheksumaan asioita sillä tavalla kuin vanhemmat opettavat. Freud on kuvannut ihmisen omaatuntoa vanhempien asiamieheksi. Vanhempi sanelee lapsen omantunnon sisällön. Luonnollisesti omantunnon sisältöön vaikuttaa lapsen oman ajattelun kehitystaso. Omassatunnossa puhuu Jumalan ääni, mikäli lapsi on saanut opetusta Jumalan tahdon mukaisesta elämästä

Omatunto ei ole mikään ehdoton kompassi. Jos lapselle on opetettu, että poika ei saa itkeä, hänen omatuntonsa syyttää häntä, kun hän sitten itkee.

Hankala syyllisyys

Syyllisyys on tunne, joka seuraa siitä, että ihminen tietää tehneensä väärin. Syyllisyys on terve ja suojeleva tunne. Se on merkki, että ihmisen omatunto toimii. Ihmisen on kyettävä tuntemaan pahaa oloa, jos hän on loukannut toista.

Inkaintiaanien mukaan omatunto on ihmisen sisällä oleva kolmio. Aina kun ihminen tekee väärin, kolmio heilahtaa ja särmä sattuu.. Mitä enemmän hän tekee väärin, sitä enemmän särmät kuluvat. Lopputuloksena on ympyrä, joka ei satuta enää milloinkaan. Aikuisen tehtävä on auttaa omantunnon kolmion pysymistä kolmiona, niin että lapsi säilyttää tajun oikeasta ja väärästä.

Syyllisyyden kohtaaminen ja käsitteleminen on ollut niin hankalaa, että psykologian ammattilaisetkin tulivat jossain vaiheessa niin säikyiksi, että he pelkäsivät kaikkea puhetta joka voisi aiheuttaa syyllisyyttä. Heiltä puuttui keinot auttaa ihmisiä selviämään syyllisyydestä vapauteen.

Niinpä syyllisyys joko kiellettiin tai torjuttiin. Koska  syyllisyys aiheuttaa ahdistusta, siitä ei puhuta, eikä lapsen omaatuntoa ohjata tuntemaan itsenäisesti syyllisyyttä. Seurauksena on ihminen, joka ei sisimmässään tiedä oikean ja väärän rajaa. Hän tietää kyllä sääntöjen olemassaolon, mutta ne eivät merkitse hänelle mitään. Niitä voi rikkoa kunhan ei joudu kiinni. Mikään ihmisessä itsessään ei ilmaise, että hän tekisi väärin.

Torjunta on yleisin tapa suhtautua syyllisyyteen. Lapsi tuntee syyllisyyttä väärästä teosta, mutta häntä ei opeteta käsittelemään sitä, siksi hän torjuu sen pois mielestään. Hän ei kerro rikkomuksistaan, vaan yrittää haihduttaa ne ajatuksistaan. Karl Jung  puhui siitä, miten käsittelemätön syyllisyys aiheuttaa ihmisessä varjoja. Pahat teot voivat  tulla uniin pelottavina muistoina tai painajaisina. Varjot vaikuttavat ihmisessä pitkin elämää. Ne voivat vainota ahdistuksena. Jo lapsella voi olla takaa-ajatun tunne, Varjot häiritsevät lapsen terveen minäkuvan kehitystä. Lapsi pelkää, että pahat teot tulevat ilmi ja sitten häntä ei voi rakastaa. Hän joutuu peittelemään ja salailemaan tekemisiään. 

Lapsen omantunnon hoitaminen

Lapsi tarvitsee jo pienenä tukea syyllisyyden kokemisessa ja kohtaamisessa. Kun hän on tehnyt pahaa, hänelle osoitetaan, että hän on tehnyt väärin. Hänelle kerrotaan  teon aiheuttamasta vahingosta tai kohteeksi joutuneen kärsimyksestä tai pahasta mielestä. Jos lapsen rikkomukset kuitataan ” Ei se mitään” lauseella, hänessä jää tietoisuus syyllisyydestä syntymättä. Hän ei mieti toimintansa seurauksia eikä kasva vastuuseen teoistaan.  Kyky asettua toisen tilanteeseen ja tuntea myötätuntoa ovat edellytys syvemmän moraalin synnylle myöhemmin. 

Syyllisyyden kokeminen ei edellytä syyllisyyden tunteita. Lapseltakaan emme voi edellyttää syviä syyllisyyden tunteita tai katumusta. Älyllisellä tasolla oman väärin tekemisen myöntäminen on askel oikealla tiellä.

Kun lapsi myöntää syyllisyytensä, on hänelle tarjottava mahdollisuus vapautua siitä. Joskus riittää pelkkä sopiminen, että asia on käsitelty ja annettu anteeksi. Joissain tilanteissa lapsi joutuu myös vastaamaan teoistaan ja hyvittämään aiheuttamansa pahan. Hän itse pitää sitä oikeudenmukaisena ja vapautuu syyllisyydestä kokiessaan tehneensä velvollisuutensa.

Nyt sitä ei tarvitse enää muistella, sanoi kahdeksanvuotias kun tuli kotiin sopimasta tappeluaan luokkatoverinsa kanssa. Anteeksisaaminen on suurenmoisen vapauttava kokemus lapsen elämässä. Hänen synkkä olemuksensa voi hetkessä vaihtua elämänhaluiseksi ja onnelliseksi.

Syyllisyyden rakentava käsittely onnistuu tilanteissa, joissa lapsella on luotettava suhde vanhempaansa. Silloin hänen on helpompi ilmaista tehneensä väärin. Joskus tarvitaan aikuisen herkkää vaistoa näkemään lasta vaivaava syyllisyys, jota hän ei ehkä saa puettua sanoiksi. Voimme auttaa häntä kertomaan, mikä hänen mieltään apinaa. Joskus lapsi tuntee syyllisyyttä asioista, joista hänen ei tarvitsisi sitä tuntea. Aikuinen voi auttaa lasta suhteuttamaan tunteita todellisuuteen.

Kun lasi varttuu, hän osaa ottaa yhä enemmän vastuuta oman syyllisyytensä käsittelystä. Pienenä hän on saanut apua ja tukea vanhemmiltaan ja oppinut moraalisesti vastuullisen tien. Hän kuitenkin itse ratkaisee, haluaako käydä sitä.

Kristillistä kasvatusta saaneella lapsella syyllisyys on kaksitasoinen. Hän tietää rikkoneensa toista ihmistä vastaan ja olevansa syyllinen myös  Jumalan edessä. Hänen on saatava kokea saneensa anteeksi ja vapautuneensa syyllisyydestä molemmilla tasoilla. Inhimillisellä tasolla anteeksiantamus on monesti sidottu sovittamiseen. Jumalan anteeksiantamus on ehdoton. Se on riippumaton ihmisen sovituksesta ja hyvityksestä. Jumala pyyhkii pois syntimme eikä muista meidän rikkomuksiamme. Sitä merkitsee armo ja armahdus.