Lapsen uskonnollinen kehitys

Elämänlangat / Kotimaa huhtikuu 2000

Alle kouluikäinen elää yhteistä uskonelämää vanhempiensa kanssa. Lapsihan samaistuu muutenkin vanhempiinsa. Jos vanhemmat uskovat, lapselle on luonnollista uskoa, vanhempien tärkeät asiat ovat lapsellekin tärkeitä.

Kaikki mikä hoitaa lapsen ja vanhemman välistä suhdetta luo samalla kaikupohjaa vanhempien arvomaailmalle. Etäisten ihmisten tärkeät asiat eivät tunnu vakuuttavilta. Niistä on viisasta ottaa etäisyyttä. Ne eivät silloin ole jatkuvasti muistuttamassa epämiellyttävistä lapsuuden tunnekokemuksista; vaillejäämisestä, riittämättömyydestä tai isän ja äidin ikävästä.

Rakastavan ihmisen arvomaailma tuntuu turvalliselta: Siinä on kuin kotonaan. Siihen on hyvä palata, jos muualta on käynyt etsimässä parempaa, muttei ole löytänyt.

Koululaisen uskonelämässä tapahtuu suuria muutoksia. Pienelle ekaluokkalaiselle on jokseenkin itsestään selvää uskoa Jumalaan, onhan kristillisen usko vieläkin olennainen osa suomalaista kulttuuria.

Kalevi Tammisen tutkimuksissa ilmenee, että 80% ensimmäisen luokan oppilaista kertoo luottavansa Jumalaan ja tuntevansa hänen läheisyyttään. Kuudesluokkalaisista enää puolet sanoo luottavansa Jumalaan ja kolmasosa kertoo rukoilevansa.

Kymmene yhdentoista paikkeilla alkaa lapsen uskonnollisessa ajattelussa ja asenteissa tapahtua muutoksia. Lapsi alkaa kysellä, oliko Jeesus todella olemassa tai miten hän on pystynyt tekemään ihmetekoja. Nyt lapset tarvitsevat tosiasioita ja opetusta uskonsa tueksi. Kartta ja historian kirja ovat tarpeellisia apuvälineitä, kun tutkitaan Raamatun kertomusten paikkansapitävyyttä.

Lapsenuskosta luopuminen ei tapahdu murrosiässä vaan jo vuosia sitä ennen. Keskilapsuudessa valitaan elämän suunta, jota toteutetaan murrosiässä. Tässä iässä ratkeaa, saako lapsen usko muuttua

omakohtaiseksi ja persoonalliseksi vai jääkö se vain yhdeksi varhaislapsuuden turvallisuuden elementiksi. Siksi juuri tämä ikäkausi on erityisen haasteellinen aika sekä kodin että seurakunnan uskontokasvatuksen kannalta. 

Tytöt saavat korkeammat pistemäärät kaikilla uskonnollista aktiivisuutta, myönteisyyttä tai omakohtaisuutta ilmaisevilla mittareilla.

Väistämättä herää kysymys, puuttuuko suomalaisilta pojilta uskovien miesten mallit. Elävätkö kristityt isät liian kaukana pojistaan? Opetetaanko kristillistä tietoainesta tytöille paremmin ymmärrettävässä muodossa. Tarjoaako seurakunnallinen varhaisnuorisotoiminta enemmän tyttöjä innostavia muotoja. Mihin unohtui Raamatun malli, jossa isät kertoivat lapsilleen Jumalan teoista (Ps 78.3-5)

Yläasteen alkavat lapset kertovat pohtivansa uskonnollisia kysymyksiä enemmän kuin ala-asteella. Lapset tarvitsevat aikuisia, joitten kanssa voi pohtia mieltä askarruttavia kysymyksiä. Monet kertovat miettivänsä yksin, mutta eivät kerro ajatuksistaan edes kavereille.

Murrosiässä koetellaan perusteellisesti, mitä vanhempien arvomaailmasta jää jäljelle nuoren oman elämän aineksiksi. Nuorella on käsissään ainekset omaan valintaan, mihin hän haluaa uskoa ja miten usko ilmenee hänen elämässään. Hän ottaa tilan myös kyseenalaistaa kaikki aikaisemmin koettu ja opittu.

Vanhemmat saattavat seurakuntaan

Jos kodissa vallitsee läheinen ja lämmin ilmapiiri, jossa välitetään lapsista, osoitetaan heille huomiota ja vietetään yhteistä perhe-elämää, myös perheen uskonnolliset arvot välittyvät paraiten, todetaan Saara Kinnusen tutkimuksessa, jossa selvitettiin arvojen siirtymistä sosiaalisaatiotapahtumana  (Hur förmedlar föräldrar sin tro, Åbo Akademi 1995).

Hengellisten arvojen välittyminen riippuu lasten iästä. Pienille lapsille on tärkeää läheinen suhde vanhempiin. Tutkimukseen osallistuneet korostivat iltarukouksen, iltalukemisen, iltalaulun ja yhteisten kirkkomatkojen merkitystä. Seurakunnan toimintaan yhdessä osallistuminen aletaan jo varhain. Vanhempien rooli tässä vaiheessa on keskeinen.

Ala-asteiässä perheissä jatkettiin iltalukemista ja rukousta. Lapset kulkivat edelleen vanhempien kanssa kirkossa. Lapselle alkaa vähitellen tulla omia seurakuntaan osallistumisen muotoja. Pyhäkoulu, kerhot ja leirit tarjosivat lapselle seurakuntayhteyden. He löysivät ikäistensä ryhmän, jossa uskottiin samalla tavalla. Monet muistelevat mieluisesti perheen yhteisiä matkoja hengellisille kesäjuhlille.

Lapsuudesta muistettiin myös se, että vanhemmat valvoivat lasten television käyttöä. Lapset eivät saaneet katsella mitä vain ja kuinka paljon vain. Samat ihmiset kertoivat, että kotona oli paljon hyviä kirjoja, kristillisiä lehtiä ja kasetteja. Vanhemmat eivät vain rajoittaneet vaan myös antoivat rakentavia vaihtoehtoja.

Nuoruusiässä arvostettiin sitä, että vanhemmat antoivat tilaa irtaantua ja tehdä omat valinnat. Nuorten omat tilaisuudet ja vastuutehtävät seurakunnassa pitivät seurakuntayhteydessä. Vanhemmille jäi usein kuljettajan, rahoittajan ja tukihenkilön tehtävä.

Yksittäisistä seurakunnan toimintamuodoista pyhäkoulu osoittautui tutkimuksessa tärkeimmäksi lapsen hengellistä elämää tukevaksi työmuodoksi. 62% tutkimukseen osallistuneista kertoi myönteisistä muistikuvistaan pyhäkoulussa.

Pohditaan yhdessä

Jeesuksen kärsimyksestä lapsille

”Minua mietityttää, miten puhuisin lapsille pääsiäisajan tapahtumista. Olen kuullut, että lapsille ei pitäisi puhua Jeesuksen kärsimyksestä, koska se aiheuttaa lapsessa ristiriitoja. Pitkäperjantain tapahtumat Ne muodostivat ovat aika julmia lapsen kuultavaksi?”

Jos jätämme Jeesuksen kärsimyksen vain maininnalle ja keskitymme ylösnousemukseen, lapselle jää selvittämättömäksi kysymykseksi, miten Jeesus kuoli. Tapahtuiko joku onnettomuus? Tuliko Jeesus vanhaksi? Saiko hän syövän vai ampuiko hänet joku? Meidän on myös kerrottava, miksi Jeesus kuoli, koska muuten lapsi ei käsitä Jumalan suunnitelmaa Jeesuksen elämässä.

Olemme lukeneet lapsillemme hiljaisen viikon iltalukemisina Jeesuksen kärsimystiestä.  Olemme käyttäneet Lasten Raamattua ja nykyisin tavallista raamatun tekstiä. Joskus lukeminen on keskittynyt kiirastorstai-iltaan. Pitkäperjantaina luemme Jeesuksen ristinkuolemasta ja pääsiäisenä ylösnousemuksesta. 

Lapsen käsityskyky on armollinen. Hän luo kuullusta mielikuvat, jotka ovat hänelle itselleen sopivat. Lapselle ei ole vahingoksi, että hän tuntee surua ja myötätuntoa kuullessaan Jeesuksen kärsimyksestä. Hän tajuaa, että jotain pahaa tapahtuu, mutta vähitellen hän alkaa aavistaa, että kaikessa on suuri rakkaus mukana. Tunteet kertovat vain sen, että väkivaltaviihde ei ole vielä turruttanut hänen herkkyyttään.

Suru ja vakavuus muodostavat kaikupohjan  pääsiäisen sanoman ilon ja valon kokemukselle.

Pääsiäiskoristeiden ja kukkien värikkyys vahvistaa kontrastia pitkäperjantain kärsimykseen.

Raeruoholautaselle voi pitkänäperjantaina asetella tyhjän ristin ja pääsiäisenä avoimen haudan vaikkapa kivistä

Lapset kirkkoon

”Oikein hätäännyin kun huomasin, että emme ole juurikaan käyneet lasten kanssa kirkossa. Nyt koululaisemme ei ole halukas lähtemään. Pikkuveljen ottamista taas pelkään, että hän häiritsee. Ja helpompi on olla kirkossa, kun ei ole vahdittavia.”

Jumalanpalveluksessa iloitsen jokaisesta lapsesta, joka on tullut kirkkoon vanhempiensa tai isovanhempiensa kanssa. Jos kirkkotie on opittu lapsena, tie sinne löytyy usein myöhemminkin, todetaan mm Johanna Räsäsen jumalanpalveluksia koskevassa väitöskirjassa. Monet lapset jäävät nykyään ilman kokemusta, mitä on mennä vanhempien kanssa kirkkoon. Päivähoidon ja koulun kirkkomatkat eivät vastaa sunnuntain jumalanpalvelusta

Voit aivan hyvin joskus sanoa koululaisellesi; huomenna menemme kirkkoon. Lähdettehän uimahallille ja mummolaankin. Jos pelkäät pikkuveljen liikkuvaisuutta kirkossa, asetu hänen kanssaan keskelle penkkiä ja mieluummin mahdollisimman eteen kirkossa. Jos istutte takana, hän ei näe mitään ja pitkästyy. Jos istut penkin päässä, vaeltamisen houkutus on ylivoimainen. Jos kiukkukohtaus sittenkin yllättää, pääset lapsen kanssa eteiseen, istuitpa missä tahansa.

Lasten kanssa kirkossakäynti on joskus hikistä hommaa. Tämän päivän lapset eivät istu hiljaa kuin kynttilät. He eivät myöskään opi kirkossa ja yleisissä tilaisuuksissa käyttäytymistä, elleivät vanhemmat heitä siihen totuta. Tarhan, kerhon ja koulun lapsiryhmät ovat liian isoja yksilölliseen ohjaukseen. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat oikeita opettajia.

Lasten on hyvä oppia, että kirkko on paikka, jossa hiljennytään. Eväitten ja monien lelujen kanssa varustautuminen antaa lapselle harhaanjohtavan kuvan jumalanpalveluksen luonteesta.

Jos johonkin nurkkaan jää tilaa ja katsotte tarpeelliseksi, soisi sinne panna värillisiin laatikkoihin ajatuksia Lutherilta ja Comeniukselta. Comeniuksen tuntevat kaikki vähänkin kasvatustiedettä lukeneet.

”Ihmisellä on kolme kotia; äidinkohtu, maa ja taivas. Ensimmäisessä häntä kasvatetaan toista varten ja toisessa kolmatta varten. Onnellinen se, joka maailmaan tuo kauniskasvuisen ruumiin, mutta tuhat kertaa onnellisempi se, joka vie taivaaseen sorean sielun”   Comenius

”Lapsen tulee havaita, että heidän sielustaan pidetään suurempaa huolta kuin heidän ruumiistaan. Missä sellainen huolenpito lyödään laimin, missä lapsia ei tutustuteta Jumalan sanaan  ja rukoukseen, sieltä puuttuu paras hyvä, jota ei millään muulla voi korvata”   Luther