Lapset lähtevät maailmalle

Elämänlangat / Kotimaa marraskuu 2003 

Opiskelu- tai työpaikka on löytynyt. Uusi lehti on kääntymässä nuoren elämässä. Matkalaukut pakataan ja siirrytään omaan itsenäiseen elämään. Takana on se nuoruuden osa, jolloin ihmisen kehitystehtävänä on ollut itsenäistyä omista vanhemmista, löytää oma identiteetti eli selvittää itselle, mikä minä olen ja millaiseksi haluan tulla. Tuossa vaiheessa on myös herätty kokemaan oma sukupuolisuus miehenä ja naisena ja oman kumppanin etsintä täyttää osan ajatuksista ja ajasta. Onnistuneeseen nuoruusikään kuuluu myös tärkeät ystävyyssuhteet. Ne tulevat vanhempien läheisyyden tilalle. Ne auttavat kodista irtaantumisessa. 

Irti kodista 

Aikuistuva nuori ja vanhemmat eivät tahdo enää mahtua samaan kotiin elämään. Nuori haluaisi elää omalla tavallaan eikä enää kuunnella vanhempien toivomuksia. Vanhemmilla taas on oikeus määrätä elämäntapa, miten he tahtovat kodissaan elettävän. Ristiriidat ja joskus iso kiukku kypsyttävät tietä irtaantumiselle ja irti päästämiselle.  

Hyvästä  ja ristiriidattomasta yhteiselämästä on vaikeampi lähteä. Mikäli vanhemmat  sovun toivossa sopeutuvat elämään nuoren ehdoilla omassa kodissaan, he saattavat huomaamattaan vaikeuttaa nuoren itsenäistymistä ja oman elämän vastuun ottamista. 

Nuoren aikuistumiseen  kuuluu halu ja kasvava kyky vastata itsestään ja elämästään. Vanhempien tehtävänä on päästää nuori irtaantumaan ja luottaa hänen selviytymiseensä. Hänen kypsymisensä vastuunsa kantavaksi ihmiseksi tapahtuu yrityksen ja erehdyksen kautta.  

Vanhempien neuvot kaikuvat usein kuuroille korville. Hyvää tarkoittavat yritykset opastaa nuorta elämänsä järjestämisessä ovat hänelle kuin myrkkyä. Puuttuminen aikuistuvan nuorenelämään viestii siitä, että vanhempi ei luota hänen selviämiseensä. Joskus nuori pääsee holhoavasta vanhemmasta irti vain ison räjähtämisen kautta. Loukkaantuneet vanhemmat vetäytyvät etäämmälle. Viileys voi jatkua useamman vuoden. 

Vasta irtaantumisen jälkeen vanhemmat voidaan löytää uudelleen. Kohtaaminen tapahtuu silloin tasavertaisemmalla ja ymmärtävämmällä tasolla. Lapsi ei ole enää lapsi, jota holhotaan. Joskus uuden läheisen yhteyden löytyminen ajoittuu omien lasten ilmaantumisen aikoihin. 

Irtipäästämisen hankaluudet 

.Jotkut heräävät vanhemmuuteen vasta siinä vaiheessa, kun lapset ovat lähdössä. 

– Olisit nyt vielä kotona, onhan tässä tilaa. Maailmalle kyllä kerkiää, voi lapsensa lähtöön havahtunut isä houkutella  

lähtijää. Todennäköisesti isä on elänyt tiivistä elämää kodin ulkopuolella silloin, kun lapset olivat nuorempia. Nyt hän haluaisi löytää lapsiinsa yhteyden, joka aikanaan jäi löytymättä. 

Vanhemmat, jotka ovat olleet läsnä keskenkasvuisten lastensa elämässä, kypsyvät myös irtaantumaan lapsistaan, kun on lähtemisen aika. Voidakseen irrota, täytyy olla kunnolla kiinni. Vain se joka on ollut lapsi vanhemmilleen, kasvaa aikuiseksi. 

Friedrich Hebbel on todennut: ” Aurinko paistaa ihmiselle vain kerran; lapsuudessa ja nuoruudessa. Jos ihminen silloin lämpenee, hän ei koskaan enää kylmene täysin ja se mikä hänessä on menestyy, puhkeaa kukkaan ja kantaa hedelmää.” 

Joskus vanhemman irtaantumisen vaikeuden taustalla on se, että lapsi on ollut hänen elämänsä sisältö, ja lapsen lähdettyä tulee tyhjyys. Vanhemman kypsyyttä on se, että hän hakee elämän sisältöä muualta eikä jää roikkumaan lapsessa. 

Itsenäistyvälle nuorelle on joskus raskas taakka tajuta, että äiti tai isä voi huonosti hänen lähdettyään. Hän voi ottaa velvollisuudekseen huolehtia vanhemman hyvinvoinnista esimerkiksi pitämällä enemmän yhteyttä kuin hän oikeastaan haluaisi. Ellei hän pitäisi yhteyttä niin usein, hän tuntisi syyllisyyttä. Yksi tasapainoisen kodin tuntomerkki on siinä, että lapset voivat irrota siitä ilman syyllisyyttä. Silloin nuori voi vanhemmista vapaana omasta elämästä innostuneena rakentaa elämäänsä. 

Vanhemmilla on oma luopumisen kriisinsä, mutta he itse ovat vastuussa kriisistä selviämisessä, se ei ole nuoren ongelma. 

Eräs parikymppinen opiskelija kertoi soittavansa äidilleen joka päivä. Mielessäni ihmettelin, kumpi tarvitsee näitä soittoja. Nuorihan eli jo vaihetta, jolloin hänen elämänsä ei pitänyt olla äidin elämän uloke. 

Tapaamieni opiskelijoitten kertomuksissa olen havainnut hankalaksi asiaksi myös sen, että vanhemmat eivät ollenkaan soittele. He kokevat jäävänsä liian äkkiä liian yksin. Yhtä hankalia ovat tilanteet, jossa soittoja tulee liian usein. ”- Taas äiti soittaa, ei minulla ole mitään puhumista.”. Tuskin vanhemmatkaan toivoisivat, että heidän yhteydenpitonsa olisi lapselle rasite. 

Olen itse kysellyt jokaiselta maailmalle lähteneeltä lapseltamme, kuinka usein he toivovat meidän vanhempien pitävän yhteyttä heihin. Olemme pyrkineet noudattamaan heidän toivomuksiaan. 

Elämä on luopumista 

Vanhemmat voivat olla valmistautumattomampia lapsista luopumiseen kuin nuoret itse. Nuori katsoo eteenpäin, vanhempi joutuu katsomaan myös taaksepäin. Evästinkö tarpeeksi? Evästinkö oikein? Saiko lapsi sitä mitä tarvitsi, silloin kun tarvitsi? Elinkö läsnä, silloin kun oli sen aika?  

– Äiti, minun elämässäni on nyt paljon sellaisia asioita, joista sinä et enää tiedä, sanoi eräs kotoa muuttanut 

opiskelija äidilleen. Hänen äänessään oli sekä haikeutta, että vahva tietoisuus omasta itsenäisestä elämästä. Nuori tunnistaa, että hän ei enää halua jakaa kaikkea. Hänen elämässään on yhä enemmän asioita, jotka eivät enää kuulu vanhemmille. 

Miksi oikeastaan lapset lähtevät omaan elämäänsä juuri kun he seisovat omilla jaloillaan, kun heitä ei tarvitsisi enää opastaa ja heidän elämässään tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Heidän arkensa on vanhempien ulottumattomissa juuri kun he itse rakentavat sitä ja vanhemmat saisivat sivusta seurata hiukan kasvatus- ja hoitamistyönsä tuloksia. 

Erään nuoremme muuttokuorman viemisen jälkeen laitoin hänen kaverilleen viestin tunnoistani ”Miksi lapset lähtevät juuri nyt ja jättävät haikeuden?” Hän vastasi: ”Lapsia ruokitaan, että ne kasvaisivat. Heitä kasvatetaan, että he pärjäisivät itsenäisesti. Kun kaikessa ollaan valmiita, he lähtevät ja sitten heitä kaivataan” 

Kaikella on aikansa. Onneksi esirukouksen aika on aina.  

Pohditaan yhdessä 

Isä kieltää ja äiti käskee 

”Miten haitallista lapselle on se, että isä ja äiti ovat erimieltä perheen säännöistä.” 

Mitä pienempi lapsi on, sitä tärkeämpää on, että aikuiset ovat yksimielisiä. Vanhemmat ovat lapsen turva ja yksimieliset vanhemmat vahvistavat tätä turvaa. 

Lapsille on hankalaa, jos he joutuvat jatkuvasti olemaan vanhempien erimielisyyden keskellä. He ovat epätietoisia, kumman puolella he olisivat. Valitsivatpa he kumman tahansa, he ovat toista vastaan. Ja periaatteessa lapsi haluaisi olla mieliksi kummallekin vanhemmalle. 

Lapsi valitsee useimmiten sen puolen, joka on hänelle itselleen edullisempi. Hän kovettaa mielensä, ettei tuntisi jatkuvaa syyllisyyttä toista vanhempaa kohtaan. Tämä tilanne hankaloittaa hänen omantuntonsa kehittymistä. On onnellista, jos vanhemmat voisivat etukäteen sopia perheen pelisäännöistä tai sitten pulmatilanteissa ottaa aikalisää sanomalla, että vanhemmat neuvottelevat nyt keskenään. Lapsen kannalta on harmillista, jos aikuiset sälyttävät yhteistyökyvyttömyytensä lapsen ongelmaksi. 

Aina emme kuitenkaan voi olla kaikesta yksimielisiä. Joskus toisen vanhemman käskyt tai kiellot ovat kohtuuttomia. Silloin voi reilusti sanoa, että tässä kysymyksessä olen ehdottomasti eri mieltä. Lasten on hyvä nähdä, että erimielisyydetkin kuuluvat elämään. Niiden kanssa voi oppia elämään. Niissä voidaan kehittää neuvottelutaitoa ja harjaantua sopeutumisessa.  

Silloin tällöin sattuvat erimielisyydet eivät vahingoita lasta, jos ne käsitellään loppuun. Ellei neuvottelutulokseen päästä ja toinen voittaa, silti elämä jatkuu. Toivottavasti toisella kertaa taas toinen voittaisi.