Muualta poimittua
Tämä luku on kirjoitettu kirjaan Yhdessä kasvattamaan, Pirjo Salminen (toim.) 2005.Ps-kustannus
Lapsen kehitykselliset haasteet ja yhteisöllisyys
Lapsen hyvinvointi syntyy siitä, että lapsi saa mitä tarvitsee siinä iässä kun hän tarvitsee.
Lapsella on oikeus hyvään lapsuuteen ja vanhemilla on oikeus tukeen kasvatustyössään.
”Kun me huomasimme olevamme raskaana” aloitti eräs tuleva isä kertoessaan tulevasta vauvasta. Onniteltava tilanne vauvan kannalta on kun molemmat vanhemmat odottavat häntä. Jo kohdussa lapsi saa tuntea olevansa tervetullut ja saa ensimmäisen yhteyden tuleviin vanhempiinsa.Synnyttyään outoon maailmaan hän kohtaa lähellään tutuksi tulleet isän ja äidin, joitten äänen hän tunnistaa. Turvallisuuden perusta on luotu.
Parasta mitä isä voi tehdä tulevan lapsensa hyväksi, on huolehtia äidin hyvinvoinnista, myönteisistä tunteista, ilosta ja siitä, että odotus on yhteinen. Usein ensimmäistä lastaan odottava äiti saa olla keskipisteenä myös sukunsa ja kavereittensa keskellä. Kaikki tämä luo myönteistä tunneilmapiiriä vauvan elämään. Eläähän lapsi yhteistä tunne-elämää äitinsä kanssa. Lempäälässä aloitetut isyystunnit ovat upea tuki isäksi kasvamisessa. Ne voivat olla portti antoisan vanhemmuuden löytymiseen. Isien huomioiminen äitiysvalmennuksessa on onneksi vahvasti lisääntynyt.
Tulevien vanhempien parisuhteen vahvistaminen ja yhdessä elämisen taitojen opettelu on ajankohtaista odotusvaiheessa, sillä lapsen synnyttyä perheen dynamiikka muuttuu. Huomiota vaativa lapsi voi olla uhka puolisoitten väliselle suhteelle. Toisiinsa sitoutuneet vanhemmat ovat paras turva syntyvälle lapselle.
Täältä tullaan elämä!
Selviytyäkseen vauva tarvitsee vain vähän. Perushoito, lapsen tarpeille herkistyminen ja vuorovaikutus lapsen kanssa ovat hänen kasvunsa ydin. Lapsi kasvaa ja kehittyy vain vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa. Lapsen persoonan ja tunne-elämän kasvun peili ovat omat vanhemmat.
Neuvolat ovat viime vuosina kouluttautuneet tukemaan äidin ja lapsen varhaista vuorovaikutusta. Uusi tutkimustieto painottaa vahvasti varhaisen vuorovaikutuksen ja äidin ja lapsen kiintymyssuhteen kauaskantoista merkitystä. Joissain neuvoloissa on varhaisen vuorovaikutuksen ryhmiä tukemassa äitejä, joilla kiintymys lapseen ei luonnostaan pääse syntymään. Mannerheimin Lastensuojeluliiton VARTU-projekti on ollut joillain paikkakunnilla neuvoloitten tukena.
Vastavuoroinen kiintymyssuhde on edellytys lapsen empatiataidoille ja tottelemaan oppimiselle. Se on perusta toisiin ihmisiin luottamiselle ja omanarvontunnolle. Siksi varhaiseen vuorovaikutukseen ja äidin lapsen kiintymykseen ja symbioosivaiheen (0-1,5 v) häiriöttömään elämiseen sijoittaminen on kasvatusta tulevaisuuteen. Kaikki mitä lapsi kokee suhteessaan äitiin, on käytettävissä suhteessa isään. Isäksi kasvaminen edellyttää tiivistä vuorovaikutusta lapsen kanssa.
Vauvaperheitten vertaisryhmät kuten Lempäälän Vauvaperhetapaamiset tai Rantasalmen perheiden kohtaamispaikka luovat mahdollisuuden kokemusten vaihtoon, myötäelämiseen ja vihjeitten saamiseen toinen toisiltaan. Vauvaperheen arjen väsymyksen jakaminen on jo sinänsä voimia antava kokemus.
Tasapainoilua vaatii myös sukulaisten avun käyttäminen ja yksin selviäminen. Joskus hyvää tarkoittavilla isoäideillä on kiusaus kaapata vauvanhoidosta iso osa itselleen, jotta nuoret pääsisivät vähemmällä. Seurauksena voi olla vanhemmaksi kasvamisen hidastuminen ja vauvaan sitoutumisen ohentuminen.
Minusta kasvaa minä
Ensimmäisinä ikävuosina lapsi kiitää nopeasti kasvuvaiheesta toiseen. Ensimmäisen ikävuoden kehitystehtävä on perusturvallisuuden syntyminen. Lapsi tarvitsee pysyvät ihmiset ja jatkuvuutta ympärilleen voidakseen luottaa ja jäsentää maailmaa.
Sen jälkeen lapsi lähtee valloittamaan maailmaa. Puolitoistavuotias elää keskipisteikää, jolloin hänen vahva tarpeensa on tulla nähdyksi ja huomatuksi. Kun lapsi saa olla perheessä keskipisteenä, pystyy hän myöhemmin olemaan yksi ryhmästä.
Lapsi alkaa irtaantua äidistä omaksi tahtovaksi olennoksi. Kun lapsi käyttää omaa tahtoa, hän samalla kysyy :” Rakastetaanko minua, vaikka olen minä?” Nyt eletään vanhemmuuden kannalta haasteellista aikaa. Lapsen tahdolle on annettava tilaa, mutta toisaalta lapsen on opittava, että aina ei saa mitä tahtoo. Joskus on opittava suostumaan toisten tahtoon. On tottelevaisuuskasvatuksen aika.
Tottelemaan oppimisen herkkyyskausi on 1,5-3v ikävuoden aikana. Totteleminen on edellytys sille että lapsi voi oppia tottelemaan itseään eli edellytys itsehallinnan, itsehillinnän ja itsekontrollin kyvylle. Molemmissa taidoissa käytetään samoja aivoratoja.
Tässä iässä opitaan sosiaalisen kontrahtin alkeet. Lapsi havainnoi, miten täällä maailmassa oikein pitää elää. Hän havaitsee, että hänen käytöksensä aiheuttaa muissa tunteita ja ajatuksia. Niitä on opittava ottamaan huomioon. Lapsi ei olekaan enää universumin keskipiste. Hän ei aina saa tehdä niin kuin itse haluaisi. On asioita joita on tehtävä, huvitti tai ei.
Lapsi opettelee elämän taitoja yrityksen ja erehdyksen kautta. Hänellä on oikeus olla ymmärtämätön, keskenkasvuinen ja elämää opetteleva. Vanhemman tehtävä on auttaa lasta kasvamaan, ohjata ja käyttää vanhemman valtaa.
Pieni lapsi tarvitsee selkeät ohjeet, käskyt ja kiellot ja niistä kiinnipitämisen. Monisanainen selittäminen yliarvioi lapsen ymmärtämisen kyvyn. Neuvotteleminen lapsen kanssa ei toimi, koska neuvottelijoina ovat epätasa-arvoiset keskustelukumppanit. Jos taas lapsi saa päättää, seurauksena on stressattu ja tyytymätön lapsi.
Uhmaikäisen lapsen vanhemmat tarvitsevat selkeää, yksinkertaista tietoa, miten lapsen kanssa eletään. Nuorilta vanhemmilla ei ole useinkaan ollut mahdollisuutta saada havainnoimalla perintötietoa lapsen kasvusta ja kasvatuksesta, kun he itse ovat eläneet pienissä perheissä. Omasta kotikasvatuksesta heillä voi olla hatara muistikuva. Osa vapaan kasvatuksen saaneista vanhemmista on keinottomia omien lastensa kanssa. Vanhempien ryhmät, perhekerhot, perhekahvilat ja pikkulapsiperheitten kummitoiminta antaa mahdollisuuden kokemusten, kysymysten ja elämänviisauden jakamiseen.
Aikaa parisuhteelle
Perheen hajoaminen on erityinen uhka pikkulasten perheille. Jos 1980-luvulla solmituista avioliitoista 12 vuoden kuluessa oli hajonnut 10 %, niin 1990-luvuilla solmituista 10 % oli eronnut jo neljässä vuodessa. Avosuhteet hajoavat neljä kertaa useammin. Yhä useammat molempia vanhempia tarvitsevat herkässä kasvuvaiheessa olevat lapset joutuvat sukkuloimaan kahden kodin välillä.
Pienten lasten vanhemmat tarvitsevat kahdenkeskistä aikaa silloin tällöin hoitaakseen keskinäistä suhdettaan. Kuormittuneena on alttius kiukustua ja väsyä myös toinen toisiinsa. Puolisoiden etääntyminen vaanii ellei parisuhteesta pidetä huolta. Kun välillä on yhteisiä hyviä hetkiä, jolloin voidaan palata yhteisen alun hyviin muistoihin, toinen toisensa seurassa viihtymiseen ja tykkäämiseen, jaksetaan taas yhdessä eteenpäin. Parisuhdeviikonloput, avioliittoleirit ja muut puolisoiden suhdetta vahvistavat tapahtumat ovat arvokkaita lahjoja lasten vanhemmille. Nyt ovat isovanhempien lastenhoitotarjoukset tervetulleita.
Monet asiat voivat odottaa. Lapsi ei voi.
Hänen nimensä on tänään.
Maailma avartuu leikkien
Kolmevuotias alkaa kaivata kavereita. Yhteisissä leikeissä opetellaan sosiaalisia taitoja. Leikki on väline mielikuvituksen, luovuuden aktiivisuuden ja omatoimisuuden kehittymiseen. Siinä vahvistuu lapsen motivaatio, eläytymiskyky ja ongelmanratkaisutaidot. Keksiminen ja touhuaminen on leikki-ikäisen peruselementti.
Pienille perheille leikkipuistotoiminta, päiväkerho, musiikkileikkikoulu tai joku muu harvakseltaan kokoontuva leikkituokio on tervetullut leikki-ikäiselle lapselle.
Rajat hahmottuvat
Kolmen, neljän iässä lapsi alkaa ymmärtää, mikä on oikein ja mikä väärin. Hän tuntee syyllisyyttä tehtyään väärin. Lapsi elää moraalisessa kehityksessä seurausmoraalin kautta. Hän oppii hyvän ja pahan, oikean ja väärän rajan sitä, millaisia seurauksia kustakin teosta on. Aikuisten ilahtuminen tai pahastuminen ovat lapselle tienviittoja suotavan ja ei-suotavan köyttäytymisen oppimisessa. Siksi aikuisten on huolehdittava, että vääristä teoista on seuraukset, jotta lapsi voisi oppia luonnollisen oppimiskanavan kautta oikean ja väärän rajoja.
Pohjimmiltaan lapsi haluaa olla hyvä poika ja hyvä tyttö ja mieliksi vanhemmille tai hoitajille, jos hän saa palkkiota kiltteydestään. Tässä iässä voidaan opetella hyvää käytöstä ja toivottavia tekoja esimerkiksi opeteltavien asioiden listojen avulla. Listaan merkitään aina, kun lapsi on onnistunut käyttäytymään oikein tai tehnyt velvollisuutensa. Kokkolan eskarilaisten käytöspassi on kekseliäs esimerkki tavasta, jolla lapsille voidaan opettaa heidän ikäkaudelleen luontaisella tavalla toivottua käytöstä.
Kodin ulkopuolella
Päivähoidossa olevan lapsen vanhempien kasvatuskumppaniksi tulee päivähoidon henkilöstö. Jatkuva avoin keskustelu auttaa ymmärtämään lasta ja toimimaan hänen parhaakseen. Päivähoidossa olevan lapsen vanhemmille on erityinen haaste huolehtia, että lapsi saa riittävästi kotiaikaa ja yhdessäoloa vanhempiensa kanssa
Alle kouluikäinen ei vielä tarvitse omia harrastuksia. Perheen yhteiset harrastukset ovat kuitenkin sopivia jo tämän ikäiselle. Tyrnävällä toteutettu koko perheen liikuntakerho on esimerkki perhettä yhdistävästä kodin ulkopuolisesta toiminnasta.
Vanhempainryhmät, seurakuntien perhekerhot, perhekahvilat ja päiväkotien vanhempainillat tarjoavat keskustelufoorumin, jossa voidaan kuulostella muitten perheitten sääntöjä ja rajoja. Erilaiset vanhemmille suunnatut tietoiskut, luennot tai kirjallinen materiaali antavat tietoa lapsen kehitysvaiheesta ja virikkeitä lapsen kanssa elämisessä.
Parasta mitä lapselle voi antaa on kiireetön, rauhallinen kotielämä ja vanhempien läsnäolo. – Arkkiatri Risto Pelkonen
Koulun portti aukeaa
Kouluun mennessä lapsi on kasvanut monella tavalla taitavaksi ja selviytyväksi. Hän kykenee irtaantumaan vanhemmista, keskittymään riittävän pitkäksi ajaksi seuraamaan opetusta. Häneltä edellytetään kykyä kuulla opettajan käskyjä ja totella. Hänen on osattava huolehtia omista tavaroista ja tehtävistä, joten vastuulliseksi opetteleminen on pitänyt alkaa jo aikaisemmin. Häneltä odotetaan sosiaalisia taitoja ja kykyä tulla toimeen ryhmässä..
Järvenpään kokeilussa on panostettu koulun alkamisen saumakohtaan. Kolmikantakeskustelut esikouluopettajan, vanhemman ja ensimmäisen luokan opettajan kanssa siirtävät kaikkien kolmen tahon tietoa lapsesta yhteiseksi tiedoksi. Siltä pohjalta voidaan lapsen henkilökohtaisia tarpeita huomioida myös koulussa.
Minä kuva muotoutuu
Lapsen minä-käsitys muotoutuu pitkälle ensimmäisinä kouluvuosina. Lapsi kokee olevansa sitä mitä hän osaa. Jokaisen lapsen on saatava tuntea, että hän on hyvä jossakin, hän osaa jotakin. Erilaiset harrastukset ja kerhotoiminta tukevat lapsen itsetuntoa. Rantasalmen Pähkinäsydän kerhoissa on otettu tavoitteeksi tyttöjen itsetunnon ja yhteistyötaitojen tukeminen. Isien ja poikien ”Yhteen hiileen”-toiminta taas vahvistaa poikien kokemusta, että he ovat isille tärkeitä. Isän huomio ruokkii pojan omanarvontuntoa.
Liikuntaharrastukset näyttävät olevan yhteydessä lapsen myönteiseen käsitykseen itsestä. Arvokasta työtä tekevät kaikki lasten liikunnallisuutta tukevat toimijat. Vanhempien mukana olo ohjaajina ja valmentajina antaa lapsille tarpeellista aikuisen läsnäoloa, mallia ja vuorovaikutusmahdollisuutta aikuisten kanssa. Lasten harrastusten ympärille muodostuu luonnostaan vanhempien verkostoa, yhteistoimintaa ja yhteistä vastuuta. Kilapiluhenkinen liikunta hävittää osan liikunnan ilosta ja pahimmillaan voi olla uhka myönteiselle minä-käsitykselle.
Kiusatuksi tuleminen on vakava kouluikäisen itsetunnon uhka. Siksi siihen on aina aikuisten puututtava. Lapsi on itse voimaton selviämään kiusaamisesta. Hän tarvitsee aikuisen, joka on hänen puolellaan ja joka auttaa tilanteen selvittelyssä. Aikuisen on otettava vastuuta myös tilanteen seuraamisessa, niin että kiusaaminen varmasti loppuu. Vanhempien on voitava luottaa, että koulu tekee kaikkensa kiusaamisen selvittämiseksi ja kitkemiseksi.
Innostavat säännöt
Moraalisessa kehityksessä kouluikäinen elää sääntömoraalin kautta. Lapset rakastavat sääntöjä. Ne luovat turvallista käsitystä siitä, miten on elettävä, että selviää. Koulussa ja harrastuksissa ja toivottavasti myös kotona lapset osallistuvat yhteisten sääntöjen laatimiseen. Lapset sitoutuvat sääntöihin paremmin kun he ovat saaneet vaikuttaa niihin. Yhtä tärkeää kuin sääntöjen olemassaolo, on myös sääntöjen valvonta. Lapsi on mukavuudenhaluinen ja kokeilee kyllä helpompaa tietä ja rikkoo sääntöjä. Rikkomuksista pitää olla seuraukset, muuten sääntö menettää merkityksensä ja sääntöjen kunnioitus rapistuu. Seuraukset opettavat lapselle myös vastuun periaatteita. Kaikesta on seurauksensa, jotka on myös kannettava.
Tukea vanhemmuuteen
Koulujen vanhempainillat ja luokkakohtaiset kokoontumiset ovat paikka, jossa voidaan keskustella yhteisistä pelisäännöistä. Muuttuva maailma tuo vanhempien eteen jatkuvasti uusia asioita ja virtauksia. Niihin suhtautumista on hyvä pohtia yhdessä toisten vanhempien kanssa.
Vaasassa on toteutettu usean vuoden ajan osana perhepoliittista ohjelmaa kolmen illan vanhempainkurssit sekä ensimmäisen että viidennen luokan oppilaitten vanhemmille.
Laukaan ”Yhdessä elämään” on hyvä esimerkki yhteisestä vastuusta ja vaivannäkemisestä lasten puolesta. ”Toisen koskemattomuus” sopimus on esimerkki koulussa lasten kanssa tehtävistä sopimuksista. Yhteinen sopimus otetaan vakavasti, kun se koskee kaikkia ja sen toteutumista valvotaan. Samaan tavoitteeseen tähtäävät myös Keravan ilkivallan ehkäisyn projekti tai Kokkolan Fair Play-sopimukset. Vanhempien puhelinringistä päättäminen madaltaa kynnystä ottaa yhteyttä toisiin vanhempiin, kun on kysyttävää tai kun pitää puuttua lasten sopimattomaan käytökseen.
Luokkakohtainen vanhempien ja lasten yhteinen tekeminen tutustuttaa perheitä toisiinsa. Lapset saavat lisää kipeästi tarvitsemiansa aikuiskontakteja. Yhteisissä projekteissa syntyy huomaamatta ”Me-henki”. Luokissa, joissa on koulun ulkopuolista yhteistä toimintaa, esiintyy huomattavasti vähemmän kiusaamista kuin muissa luokissa. Vanhempainyhdistyksillä, luokkatoimikunnilla ja yhdysvanhemmilla on pitkät perinteet monilla paikkakunnilla.
Läsnä olevat vanhemmat
Tänä päivänä liian monet kouluikäiset joutuvat olemaan yksin tai ikäistensä kanssa useita tunteja päivässä. Yksinolo on myrkkyä lapsuudelle. Se heikentää lapsen ja vanhemman emotionaalista sidettä. Etäiseksi jääneitä vanhempia ei haluta kuunnella eikä totella.
Pohjoismaissa tehdyssä vertailututkimuksessa todettiin suomalaislapset eniten surullisiksi, tyytymättömiksi ja onnettomiksi. Heistä useilla oli tunne, että kukaan ei välitä heistä eikä tulevaisuus näyttänyt mitenkään houkuttelevalta. Rohkenen ajatella, että lasten yksinoleminen on vahvistamassa lapsissa yksinäisyyden, juurettomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteita.
Jo 10 tunnin yksinolo viikossa muodostaa lapsille tutkimusten mukaan riskin ajautua murrosiässä vaikeuksiin. Ne ilmenevät masentuneisuutena, kouluhaluttomuutena tai pinnauksena, ilkivaltana, kiusaamisena ja päihteitten käyttönä. Kasvatusta tulevaisuuteen on se, että lapsilla on turvalliset iltapäivät ja illat niin, että heidän elämässään on silloin aikuinen läsnä. Edelleen lapsi tarvitsee riittävän paljon oman vanhemman läsnäoloa sitä huolimatta, vaikka hän selviää jo kotonaan yksinkin.
Vanhempien kanssa opitaan monia elämässä tarvittavia asioita. Niitä opitaan yhdessä tekemällä ja yhteisissä keskusteluissa. Perheen arki sisältää jatkuvasti yhteentörmäyksiä. Ne ovat korvaamaton oppimisen mahdollisuus. Niissä harjaantuvat lapsen elämisen taidot ja tunteitten hallitsemisen kyky. Lapsen kanssa eläminen on kasvuhaaste myös vanhemmille.
Keskenkasvuinen lapsi tarvitsee vielä ohjausta ja valvontaa. Lapsi ei läheskään aina ole kypsä päättämään, mikä hänelle on parasta. Hän ei osaa aina valita esimerkiksi, mitkä tv-ohjelmat ovat hänen ikäkaudelleen sopivia. Silloin aikuisen on käytettävä omaa viisautta ja valittava lapsen puolesta.
Vanhemman turvallinen käsi on sata kertaa arvokkaampi kuin hiiri, kaukosäädin tai kännykkä. – Juha Siltala
Jarrutellen isoksi
Kun lapset tulevat kymmenen yhdentoista ikään, monet alkavat kiivaasti kurkotella nuorten maailmaan. Jos lapsella on kiire isoksi, hänen lapsuutensa uhkaa jäädä kesken. Jos lapsuus jää kesken, myös osa lapsuuden kehitystehtävistä jää kesken. Lapsi tarvitsee pitkän, kiireettömän lapsuuden kasvaakseen vahvaksi, vastuulliseksi aikuiseksi.
Vanhempien tehtäväksi jää joskus jarrutella lapsen kiiruhtamista isoksi. Nuorisokulttuuriin kuuluvat piirteet; musiikki, nuorisomuoti, meikit, lävistykset, seurustelut tai diskot saavat rauhassa odottaa ylä-asteikää. Vanhempi voi rauhassa toppuutella lasta sanomalla: ”Olet vielä liian nuori. Sitten isompana.” Lapsella täytyy olla myös odotettavaa.
Matti Rimpelä herätteli muutama vuosi sitten keskustelua ala-asteen diskoista ja muusta lasten maailmaan vierivästä nuorisokulttuurista. Monissa paikoin vanhemmat ja koulu päättivät yhdessä luopua peruskoulun alaluokkalaisten diskoista. Tilalle kehitettiin muunlaista tekemistä ja hauskaa yhdessäoloa. Tänä päivänä tarvitaan vanhempien yhteisiä päätöksiä lapsuuden suojelemiseksi
Meille Suomeen on hiipinyt muista maista poiketen ilmiö, jossa osa lapsista alkaa irtaantua kodista ikävaiheessa, joka vielä ei ole kehityksellisesti itsenäistyminen ja kotoa irtaantumisen ikä. Yksitoista-kaksitoistavuotiaan elämän painopiste saattaa siirtyä kodin ulkopuolelle kavereihin ja harrastuksiin. Suhde vanhempiin etääntyy. Murrosiässä näihin lapsiin on vaikea saada otetta, koska lapsen ja vanhemman välinen suhde on päässyt etääntymään. Pohja kuuntelemiselta ja keskustelulta on pudonnut.
Suuntana irtaantuminen
Murrosikä on normaali ikä itsenäistymiselle ja vanhemmista irtaantumiselle. Kaverit tulevat kotia tärkeämmiksi. Vaikka murrosikäinen saattaa olla ulkoisesti iso, hän on sisäisesti vielä pieni. Hän haluaisi enemmän vapautta kuin mitä hän kykenee hallitsemaan. Keskenkasvuisena on luonnollista lyödä joskus yli. Vanhempia tarvitaan, joka ottaa verkkoaidaksi, joka ottaa tarvittaessa hutilyönnit kiinni. Siksi murrosikäisen perheessä välistä paukkuu ja rätisee.
Nuori tarvitsee vanhemmat, joilla on odotuksia hänen suhteensa. Hän tarvitsee vanhemmat, jotka ovat huolissaan hänestä, jotka pettyvät kun hän töppää, jotka ilahtuvat hänen onnistumisistaan ja suuttuvat hänen laiminlyönneistään. Hän tarvitsee vanhemmat, jotka sanovat EI, kun hän itse ei pysty siihen. Hän tarvitsee vanhemmat, jotka uskaltavat ja jotka viitsivät. Nuori tarvitsee yksinkertaisesti vanhemmat, jotka reagoivat ja siten ilmaisevat välittävänsä.
Tarpeelliset sopimukset
Nuori elää moraalikehityksessään sopimusmoraalin kautta. Nyt sääntöjä on luotava yhdessä sekä kotona että koulussa. Nuoret voidaan motivoida tekemään itseään ja elämää suojelevia sopimuksia. Monissa luokissa on tehty Smokefree Class-sopimuksia. Vihtavuoren Selvä sopimus on hyvä esimerkki siitä, miten yhteinen sopimus voi auttaa nuorta houkuttelevissa tilanteissa sanomaan ei.
Nuori haluaa järkeillä säännöille perustelut. Nyt hänellä on älylliset edellytykset ajatella ja päätellä. Keravalla osallistuva Forum-teatteri tarjoaa nuorille mahdollisuuden roolinvaihdon kautta tarkastella vaikeita kysymyksiä selvemmin. Usein keskustelu jatkuu esitysten jälkeen ja vielä kotonakin
Yhdessä nuoren kanssa.
Tämän päivän nuorten eräs perustunne on että he kokevat olevansa tarpeettomia. Kasvu tulevaisuuteen kokeiluissa on löydetty monta vastalääkettä tätä turhautumisen tunnetta vastaan. Lakeuden projektin Seiskojen toiminta- ja tutustumispäivä tai Lakeuden itsetuntorata vahvistavat tunnetta, että nuori on tärkeä. Lempäälän Hyvä-mopo tarjoaa luonnollista vuorovaikutusta aikuisten ja nuorten välille nuoria kiinnostavan tekemisen puitteissa. Järvenpää osallistuva kaupunkisuunnittelu antoi tilan nuorten mielipiteille heitä koskevissa asioissa. Nuoret opettelivat kuuntelemaan myös vanhempia ja heidän näkemyksiään.
Murrosikäisten vanhemmat tarvitsevat toisiaan. Monesti luokkakohtainen vanhempain toiminta lakkaa alaluokkien jälkeen. Yläluokillakin tarvittaisiin vanhempien aktiivisuutta. Se on viesti nuorelle siitä, että vanhemmat haluavat olla mukana hänen elämässään, vaikkakin vähän kauempana.
Hyvin johdettu yhteinen keskustelu luokassa vanhempien ja nuorten kesken esimerkiksi kohtuullisista rajoista voi olla avartava ja virkistävä kokemus. Kaverin isän mielipiteitä voi kuunnella sujuvasti ja naapurin äitikin puhuu ihan järkeviä.
Vaasassa toteutetaan joka vuosi kolmen illan vanhempainkurssit seiskaluokkalaisten vanhemmille. Yhdessä tutustutaan murrosikään, opetellaan rakentavia vuorovaikutustaitoja ja etsitään vanhemman paikkaa nuoren elämässä. Kurssi vahvistaa myös jaksamista, kun siellä saa huomata, että muissakin perheissä painitaan samojen ongelmien kanssa.
Tutkittua

Elämän suuntaa etsimässä
Lapsuuden vuodet kuluvat nopeasti ohi. Nuori alkaa rakentaa omaa elämäänsä. Eväät on annettu. On aika kokeilla siipiä. Jos siivet eivät vielä kanna, tarvitaan vanhempia tai muita aikuisia rinnalle miettimään, miten vahvistettaisiin pohjaa tulevaisuutta varten. Jokaisen nuoren oikeus on tietää, että hänellä on elämässä oma paikka, jonka hän voi täyttää juuri niillä lahjoilla, jotka hänellä on.
Vanhempien osuus nuoren elämässä vähenee, mutta ei lopu. Heitä tarvitaan monesti kuuntelijoiksi ja keskustelijoiksi ja välillä myös väittelijöiksi. Nuori etsii identiteettiään ja paikkaansa. Hän kokee pettymyksiä ja onnistumisia.
Alle 18-vuotias on vielä vanhempiensa vastuulla. Siksi vanhempien on rohkeasti esitettävä mielipiteensä ja toivomuksensa, jos nuoren elämäntapa loukkaa tai haittaa heitä. Vanhemmilla on oikeus edellyttää perheen sääntöjen noudattamista ja vastuun kantamista niin kauan kun nuori asuu kotona. Vastahakoinenkin sopeutuminen on hyvää harjoitusta aikuisen elämän vaatimuksia varten.
Laukaassa aloitettu Päihteettömien penkkareiden järjestäminen on ympäristön tapa tukea nuorten terveitä elämäntapoja. Joissain perheissa on nuorten päihteettömyys on palkittu ajokortilla tai muulla tuntuvalla palkinnolla 18-vuoden iässä.
Aikanaan tulevat päivät, jolloin vanhemmat ovat tehtävänsä tehneet. Eväät on annettu. Koko kylä tarvittiin kasvattamaan uusi vastuullinen ihminen tähän yhteiskuntaan. Tulevaisuus on käsillä. Aikanaan lapsemme näkevät, että heistä välitettiin. He jatkavat kasvatusta tulevaisuuteen.
Lapsuuden vaikutelmat ovat kallisarvoisin perintömme elämässämme. Mitä kauemmin elän, sitä enemmän palaan niihin, ja ne pysyvät ehtymättömästi innoituksen lähteenä. – Jean Sibelius
Saara Kinnunen
sosiaalipsykologi, perheterapeutti
Lapset ja Jumalan unelma
Jokainen lapsi syntyy uskovaisena. Ajatus ei ole tuulesta temmattu, vaan tutkimukset osoittavat, että lapsi uskoo luonnostaan, että on olemassa Jumala, korkeampi voima, Luoja – millä nimellä uskon kohdetta sitten kutsutaankaan. Kenenkään ei ole tarvinnut sitä lapselle kertoa.
Kun lapsen ajattelukyky kehittyy, hän etsii uskolleen peiliä. Hän samaistuu vanhempiinsa. Silloin vanhempien uskomusmaailma tulee yhteiseksi lapsen kanssa. Jos lapsella on kristinuskon Jumalaan uskovat vanhemmat, lapsen uskonelämä alkaa saada ravintoa pienestä pitäen.
Jumalalla on suunnitelma jokaista lasta varten. Hän on tuntenut jokaisen yksilönä jo ennen kuin ensimmäinenkään elinpäivämme on tullut. Jokaisessa syntyvässä lapsessa voisi olla lappu ”Designed by God – Jumalan suunnittelema”. Jotta Jumalan suunnitelma lapsen elämässä pääsisi toteutumaan, tarvitaan vanhempia ja muita kasvattajia.
Jumalan suunnitelmaan kuuluu se, että lapsen uskon idut saisivat ravintoa ja lapsi voisi elää yhteydessä Luojaansa. Jumalan unelma on, että jokainen hänen luotunsa voisi elää hänen lapsenaan, läheisessä yhteydessä hänen kanssaan ja täyttää sen tehtävän, minkä hän viisaudessaan on kullekin tarkoittanut.
Luther muistutti:
Katso siis, että ennen kaikkea hankit lapsillesi kristillisen kasvatuksen, että etupäässä kasvatat heitä Jumalalle ja vasta toiseksi maallisia tehtäviä varten.
Lasten tulee ennen muuta havaita, että heidän sieluistaan pidetään suurempaa huolta kuin heidän ruumiistaan. Missä sellainen huolenpito lyödään laimin, missä lapsia ei tutustuteta Jumalan Sanaan ja rukoukseen, siellä puuttuu paras hyvä, jota ei voi millään muulla korvata
Kirjoittaessani lapsen uskonelämää käsittelevää kirjaani Luottamustehtävä, kysyin seitsenvuotiaaltamme, miksi hän uskoo Jumalaan. ”Tietysti siksi kun sinä ja isäkin uskotte” Esitin samalla saman kysymyksen 13-vuotiaalle ”No uskotko sinäkin siksi, kun äiti ja isä uskovat?” ”No on siinä muutakin” Isän ja äidin usko ei enää riittänyt.
Lapset mukaan
Jos vanhemmat saavat hoitoa uskonelämälleen seurakunnasta, on luonnollista, että he vievät lapsensa mukaan seurakunnan kokoontumisiin. Kun lapsi oppii varhain kirkkotien, pitää hän itsestäänselvyytenä, että perhe käy seurakunnassa. Jumalanpalvelusyhteisöt, joissa lapset on huomioitu, ovat yksi lasten hengellisen kasvun kulmakivi.
Joillekin lapsiperheille on luontevampaa käydä lastensa kanssa kodeissa kokoontuvissa ryhmissä. Niissä lapsilla on enemmän tilaa olla lapsia. Kotiryhmien lapsista voi kasvaa toisilleen tärkeitä ystäviä. He oppivat keksimään yhteistä tekemistä aikuisten keskustelujen aikana isompinakin.
Kouluikäisille lapsille on tärkeää nähdä, että on muitakin perheitä, jotka uskovat. Lapsi saattaa olla luokassaan tai kaveripiirissään ainoa uskova. Silloin vanhempien on huolehdittava, että lapsella on jossain samalla tavalla uskovia kavereita. Arvostan vanhempia, jotka kulkevat kymmenien kilometrien päähän saadakseen perheenä kokea seurakuntayhteyttä muitten lapsiperheitten kanssa.
Kouluikäisen tarpeet
Vähitellen kouluiässä lapselle on hyvä tulla joitain omia juttuja seurakunnassa. Pyhäkoulu, kerhot, kuoro tai leirit johdattelevat lapsen juurtumaan seurakuntaan myös omakohtaisesti. Harva lapsi huolehtii alakouluiässä säännöllisestä osallistumisesta menoihinsa. Siksi vanhempien on oltava aktiivisia ja tuettava lapsen säännöllistä osallistumista.
Lapset tulevat seurakuntaan, jos heillä siellä on mielekästä tekemistä. Voimme valjastaa melkein minkä tahansa trendikkään harrastuksen palvelemaan lasten seurakuntayhteyden lujittumista ja uskossa kasvamista. Minkään seurakunnan omat työntekijäresurssit eivät riitä vastaamaan lapsi- ja varhaisnuorisotyön haasteisiin. Vanhempia tarvitaan lasten ryhmien ohjaajiksi kuten urheiluseuroissakin. Kunpa uskovat heräsivät samanlaiseen aktiivisuuteen ja vaivannäköön lastensa hengellisten harrastusten parissa kuin jalkapalloilevien tai jääkiekkoa pelaavien lasten isät.
Murrosikä
Murrosikään tultaessa koti on antanut lapselle hengellisen elämän eväät. Nuori valitsee itse haluaako kulkea vanhempien kanssa samaa tietä. Useimmiten nuori etsii itselleen omat seurakunnan kokoontumiset. Omiin vanhempiin on saatava etäisyyttä. Vanhemman tehtäväksi jää nuoren valintojen kunnioittaminen, kuljetuspalvelu ja rahan antaminen, jotta nuori voisi osallistua nuoren seurakunnan tapahtumiin.
Joskus nuori valitsee murrosiässä oman tiensä. Tuhlaajapojan isäkin antoi luvan lähteä. Esirukoukset seuraavat kuitenkin omille teille lähtenyttä lasta. Ja vanhempien rakkaus ja tieto kodin avoimesta ovesta. Eniten tässä maailmassa rukoilevat tuhlaajalapsien isät ja äidit. Suurin osa omille teille lähteneistä palaa ennen pitkää takaisin kotiin. Uskollinen Isä etsii, odottaa ja rakastaa.
Kristillisen kasvatuksen haaste
Tänä päivänä henkinen taistelu lapsista on entistä kovempi, kun tukena ei ole enää yhtenäistä arvopohjaa ja Jumalan kunnioitusta. Yhteiskunnan taholta lapsi saa varsin ohuesti uskoa tai kristillistä elämäntapaa tukevaa kasvatusta. Päivähoidon uskontokasvatuksen määrä ja laatu riippuvat henkilökunnan omasta vakaumuksesta. Koulun uskonnonopetus on monipuolisen uskontotietouden jakamista. Median viestimä elämäntapakulttuuri on usein kaukana kristillisistä elämänarvoista. Perhe ja seurakunnat ovat entistä suurempien haasteitten edessä lasten hengellisen elämän tukijoina.
Vielä kolme vuosikymmentä sitten, tämän päivän äitien ja isien lapsuudessa, ei ollut ollenkaan tavatonta, että jokainen koulupäivä alkoi aamuhartaudella tai yhteisellä virren veisuulla. Nyt tilanne on toinen. Missä lapsi kuulee Jumalasta?
YK:n lapsenoikeuksien sopimus tunnustaa lapsen oikeuden esimerkiksi ajatteluun, sekä omantunnon- ja uskonnon vapauteen. Tullaanko Suomessa hyvääkin tarkoittavilla päätöksillä rajoittaneeksi tätä oikeutta? Kaikki uskoon liittyvä saatetaan yrittää piilottaa sanoen, että siten annamme lapselle itselleen oikeuden ja vapauden valita mihin uskoo. Jopa kristillisiin seurakuntiin kuuluvat saattavat jättää lapsensa melkoisen vähille eväille tässä asiassa. Vaikka kuulostaisikin kauniilta ajatukselta, että emme opeta lapselle uskontoa vaan annamme hänen kasvettuaan itse päättää mihin hän uskoo, ei asia ole aivan niin. On mahdotonta kasvattaa lasta arvo- tai katsomustyhjiössä. Jos lapsi ei kasva uskonnon piirissä, hän oppii uskonnottomuuden. Sekin on maailmankatsomus muiden joukossa.
Kasvu alkaa kodeissa
Samoin kuin lapsella on oikeus uskoon, sanotaan lapsen oikeuksien sopimuksessa lapsella olevan oikeus henkisen ja hengellisen kehityksen kannalta riittävään elintasoon. Vanhemmilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta. Heidän tulee pyrkiä antamaan lapselle sellaiset taidot, joiden avulla lapsi myöhemmin pärjää itsenäisesti. Maailma ja ihan tavallinen arkielämä ympärillämme käyvät yhä moniarvoisemmiksi. Siksi on yhä tärkeämpää että lapsi saa valmiuksia kohdata erilaisia maailmankatsomuksia. Jos lapsi jää vaille hengellistä kasvatusta, eikä opi pitämään mitään asioita pyhinä, hänen on vaikea oppia ymmärtämään ja kunnioittamaan asioita, jotka ovat toisella tavalla uskoville pyhiä ja tärkeitä. Ilman uskonnollista kasvatusta jääneen lapsen on myöhemmin myös vaikea arvioida toisenlaisia elämänkatsomuksia. Ei ole lapsen kannalta oikeudenmukaista yrittää kasvattaa häntä irti uskonnosta ja jättää elämänkatsomuksen valinta hänen päätettäväkseen myöhemmin, vaan hengelliselle kasvatukselle on olemassa myös järkisyin perusteltava tarve. Lapsi kohtaa itselleen vieraat asiat aina siitä näkökulmasta käsin, joka on hänelle itselleen tuttu ja turvallinen. Sama koskee hengellisiä asioita. Tästä syystä perusopetuksessakin käsitellään ensimmäiset vuodet oman uskontokunnan teemoja, ja vasta myöhemmin tutustutaan vieraisiin uskontoihin.
Koti ja lapsen hengellinen elämä
Ihmisellä on kolme kotia, äidin kohtu, maa ja taivas. Ensimmäisessä häntä kasvatetaan toista varten ja toisessa kolmatta varten. Onnellinen se joka tuo maailmaan kauniskasvuisen ruumiin, mutta tuhat kertaa onnellisempi on se, joka vie taivaaseen sorean sielun. (Comenius 1700-luvulla)
Lapsissa meille vanhemmille Jumala on antanut uskomattoman arvokkaan luottamustehtävän. Jumalan silmissä lasten kasvattaminen sekä maata että taivasta varten on pyhä taivaallinen kutsumus. Paavalikin priorisoi perheen hoitamisen edelle muita palvelutehtäviä. 1 Tim 3:5. Jumala arvostaa sitä, että elämme perheemme kanssa, vaikka yleinen mielipide ei sitä arvostakaan. Suurimpia maanpäällisiä iloja koemme, kun näemme lastemme vaeltavan Jumalan totuudessa ja suurimpia suruja elämme silloin, kun näemme heidän loitontuneen Jumalasta tai hyljänneen Jumalan tiet.
Lapsi uskoo
Alle kouluikäinen ja ensimmäisiä vuosia koulua käyvä lapsi elää yhteistä uskonelämää vanhempien kanssa. Lapsihan samaistuu muutenkin vanhempiinsa. Jos vanhemmat uskovat, lapselle on luonnollista uskoa, vanhempien tärkeät asiat ovat lapsellekin tärkeitä. Myös joku muu lapselle tärkeä aikuinen voi olla hänen uskonsa tuki.
Toisen luokan opettaja kertoi lapsille, että kaikki ihmiset eivät usko Jumalaan ja Jeesukseen. ”Minä ainakin uskon” huokasi spontaanisti eräs luokan äänekkäistä pojista. Hänen kotijoukoissaan ei ollut ketään uskovaa, mutta lapsi eli yhteistä uskonelämää opettajan kanssa.
Kaikki mikä hoitaa lapsen ja vanhemman välistä suhdetta luo samalla kaikupohjaa vanhempien arvomaailmalle. Lapsen ensimmäiset hengelliset kokemukset ovat sylissä. Etäisten ihmisten tärkeät asiat eivät tunnu vakuuttavilta. Niistä on viisasta aikaan ottaa etäisyyttä. Ne eivät silloin ole jatkuvasti muistuttamassa epämiellyttävistä lapsuuden tunnekokemuksista; vaillejäämisestä, riittämättömyydestä tai isän ja äidin ikävästä.
Rakastavan ihmisen arvomaailma tuntuu turvalliselta. Siinä on kuin kotonaan. Siihen on hyvä palata, jos muualta on käynyt etsimässä parempaa, muttei ole löytänyt.
Koululaisen muuttuva uskonelämä
Kymmenen ikävuoden jälkeen lapsi alkaa kyseenalaistaa aikaisemmin oppimiaan asioita. Hän saattaa vakavasti miettiä, onko Jumala totta, vai onko usko vain lapsuuteen kuulunut tarina, niin kuin joulupukkikin. Nyt lapsi tarvitsee vahvasti ravintoa uskonelämälleen. Hän tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka elävät uskonelämää. Hän tarvitsee historiaan ja Raamattuun ankkuroitunutta opetusta, jotta hän myös tiedon tasolla vähitellen hahmottaisi, mistä uskossa on kysymys. Näin lapsenusko voi vahvistua omakohtaiseksi uskoksi.
Kirjoittaessani lapsen uskonelämää käsittelevää kirjaani Luottamustehtävä, kysyin seitsenvuotiaaltamme, miksi hän uskoo Jumalaan. ”Tietysti siksi, kun sinä ja isäkin uskotte” Esitin samalla saman kysymyksen 13-vuotiaalle ”No uskotko sinäkin siksi, kun äiti ja isä uskovat?” ”No on siinä muutakin” Isän ja äidin usko ei enää riittänyt.
Lapsenuskosta luopuminen ei tapahdu murrosiässä, vaan jo vuosia sitä ennen. Keskilapsuudessa valitaan elämän suunta, jota toteutetaan murrosiässä. Tässä iässä ratkeaa, saako lapsen usko muuttua omakohtaiseksi ja henkilökohtaiseksi vai jääkö se vain yhdeksi varhaislapsuuden turvallisuuden elementiksi. Siksi juuri tämä ikäkausi on erityisen haasteellinen aika sekä kodin että seurakunnan uskontokasvatuksen kannalta.
Kouluikäiset tytöt saavat tutkimuksissa korkeammat pistemäärät kaikilla uskonnollista aktiivisuutta, myönteisyyttä tai omakohtaisuutta ilmaisevilla mittareilla. Väistämättä herää kysymys, puuttuuko suomalaisilta pojilta uskovien miesten mallit. Elävätkö kristityt isät liian kaukana pojistaan? Opetetaanko kristillistä tietoainesta tytöille paremmin ymmärrettävässä muodossa. Tarjoaako seurakunnallinen varhaisnuoriso toiminta enemmän tyttöjä innostavia muotoja. Mihin unohtui Raamatun malli, jossa isät kertoivat lapsilleen Jumalan teoista (Ps 78.3-5)
Kouluikäisen tarpeet
Vähitellen kouluiässä lapselle on hyvä tulla joitain omia juttuja seurakunnassa. Pyhäkoulu, kerho, kuoro tai leirit johdattelevat lapsen juurtumaan seurakuntaan omakohtaisesti. Harva lapsi huolehtii alakouluiässä säännöllisestä osallistumisesta menoihinsa. Siksi vanhempien on oltava aktiivisia ja tuettava lapsen säännöllistä osallistumista. Jos lapsille on omat kanavansa seurakunnan yhteisten kokoontumisten aikana, silloin koko perheen on luontevaa lähteä yhdessä kirkkoon.
Lapset tulevat seurakuntaan, jos heillä siellä on mielekästä tekemistä. Voimme valjastaa melkein minkä tahansa kiinnostavan harrastuksen palvelemaan lasten seurakuntayhteyden lujittumista ja uskossa kasvamista. Minkään seurakunnan omat työntekijäresurssit eivät riitä vastaamaan lapsi- ja varhaisnuorisotyön haasteisiin. Vanhempia tarvitaan lasten ryhmien ohjaajiksi kuten urheiluseuroissakin. Kunpa uskovat heräsivät samanlaiseen aktiivisuuteen ja vaivannäköön lastensa hengellisten harrastusten parissa kuin jalkapalloilevien tai jääkiekkoa pelaavien lasten isät.
Murrosikä
Yläkoululaiset kertovat pohtivansa uskonnollisia kysymyksiä enemmän kuin alakoulussa. Lapset tarvitsevat aikuisia, joitten kanssa voi pohtia mieltä askarruttavia kysymyksiä. Monet kertovat miettivänsä yksin, mutta eivät kerro ajatuksistaan edes kavereille.
Murrosikään tultaessa koti on antanut lapselle hengellisen elämän eväät. Nuori valitsee itse haluaako kulkea vanhempien kanssa samaa tietä. Useimmiten nuori voi etsiä itselleen omat seurakunnan kokoontumiset. Omiin vanhempiin otetaan etäisyyttä. Vanhemman tehtäväksi jää nuoren valintojen kunnioittaminen, kuljetuspalvelu ja rahan antaminen, jotta nuori voisi osallistua nuoren seurakunnan tapahtumiin.
Joskus nuori valitsee murrosiässä oman tiensä. Tuhlaajapojan isä antoi luvan lähteä. Esirukoukset seuraavat kuitenkin omille teille lähtenyttä lasta. Häntä seuraa myös vanhempien rakkaus ja tieto kodin avoimesta ovesta. Eniten tässä maailmassa rukoilevat tuhlaajalapsien isät ja äidit. Suurin osa omille teille lähteneistä palaa ennen pitkää takaisin kotiin. Uskollinen Isä etsii, odottaa ja rakastaa.
Lapset mukaan
Jos vanhemmat saavat hoitoa uskonelämälleen seurakunnasta, on luonnollista, että he vievät lapsensa mukaan seurakunnan kokoontumisiin. Missä meillä on tilaisuudet, joihin mahtuu koko perhe yhdessä? Emme voi odottaa että 2-vuotias istuisi rauhallisena penkissä tunnin tai kaksi. Siunatut ovat kuitenkin jokaisen vanhemman askeleet, joita otetaan, kun kuljetaan lapsen perässä tai kun mennään hänen kanssaan hetkeksi eteiseen rauhoittumaan. Iloitaan jokaisesta tällaisesta vanhemmasta ja ilmaistaan se heille. Siunataan heitä.
Kun lapsi oppii varhain kirkkotien, pitää hän itsestäänselvyytenä, että perhe käy seurakunnassa. Kouluikäisille lapsille on tärkeää nähdä, että on muitakin perheitä, jotka uskovat. Lapsi saattaa olla luokassaan tai kaveripiirissään ainoa uskova. Silloin vanhempien on huolehdittava, että lapsella on jossain samalla tavalla uskovia kavereita. Leirit palvelevat mainiosti tässä asiassa. Some on monille lapsille ja nuorille nykyaikeinen kanava pitää yhteyttä uskoviin kavereihin, joita ei omalla paikkakunnalla ole. Arvostan vanhempia, jotka kulkevat kymmenien kilometrien päähän saadakseen perheenä kokea seurakuntayhteyttä muitten lapsiperheitten kanssa.
Tutkimuksestani poimittua
Olen tehnyt empiirisen tutkimuksen aiheesta ”Hur förmedlar föräldrarna sin tro” (Åbo Akademi 1995). Päällimmäisenä havaitsin, että jos kodissa vallitsee läheinen ja lämmin ilmapiiri, jossa välitetään lapsista, osoitetaan heille huomiota ja vietetään yhteistä perhe-elämää, myös perheen uskonnolliset arvot välittyvät paraiten.
Hengellisten arvojen välittyminen riippuu lasten iästä. Pienille lapsille on tärkeää läheinen suhde vanhempiin. Tutkimukseen osallistuneet korostivat iltarukouksen, iltalukemisen, iltalaulun ja yhteisten kirkkomatkojen merkitystä. Seurakunnan toimintaan yhdessä osallistuminen alettiin jo varhain. Vanhempien rooli tässä vaiheessa on keskeinen.
Alakoululaisten perheistä jatkettiin iltalukemista ja rukousta. Tutkimukseen osallistuneet mainitsivat, että Raamattu oli eri tavoilla esillä heidän kodissaan: Illalla luettiin lapsen Raamattua, isä tai mummo luki Raamattua, samoin kerrottiin, milloin ensimmäinen oma raamattu saatiin. Lapset kulkivat alakouluiässä edelleen vanhempien kanssa kirkossa. Heille alkaa vähitellen tulla omia seurakuntaan osallistumisen muotoja. Pyhäkoulu, kerhot ja leirit tarjosivat lapselle seurakuntayhteyden. He löysivät ikäistensä ryhmän, jossa uskottiin samalla tavalla. Monet muistelevat mieluisesti perheen yhteisiä matkoja hengellisille kesäjuhlille.
Lapsuudesta muistettiin myös se, että vanhemmat valvoivat lasten ruutujen käyttöä. Lapset eivät saaneet katsella mitä vain eikä pelata kuinka paljon vain. Samat ihmiset kertoivat, että kotona oli paljon hyviä kirjoja, kristillisiä lehtiä ja äänitteitä. Vanhemmat eivät vain rajoittaneet, vaan myös antoivat rakentavia vaihtoehtoja.
Tutkimuksessani ilmeni, että nuoruusiässä arvostettiin sitä, että vanhemmat antoivat tilaa irtaantua ja tehdä omat valinnat. Nuorten omat tilaisuudet ja vastuutehtävät seurakunnassa pitivät seurakuntayhteydessä. Vanhemmille jäi usein kuljettajan, rahoittajan ja tukihenkilön tehtävä.
Yksittäisistä seurakunnan toimintamuodoista pyhäkoulu osoittautui tutkimuksessa tärkeimmäksi lapsen hengellistä elämää tukevaksi työmuodoksi. Tutkimukseen osallistuneista 62% kertoi myönteisistä muistikuvistaan pyhäkoulussa. Monet totesivat myös, että ilman vanhempien ohjausta seurakuntaan ja aktiivista panosta osallistumisen tukijana heidän elämänsä olisi täyttynyt muista harrastuksista ja kavereista.
Uskonelämän kolme komponenttia, tieto, tunne ja toiminnallisuus painottuvat eri ikäkausina eri tavalla. Varhaislapsuudessa pääpaino on tunneilmapiirillä, mikä on aistittavissa tilanteissa, joissa Jumalasta puhutaan. Toiminnallinen elementti on mukana koko ajan; vaikuttaahan usko elämäntapaan esim. hiljentymisen, palvelemisen tai seurakuntaan osallistumisen muodossa. Tiedollinen aines tulee mukaan vähitellen ja lisääntyy lapsen ajattelukyvyn ja omaksumisvalmiuden mukaan.
Tasapainoisessa hengellisessä elämässä ovat mukana sekä tieto, elämys että toiminta. Nämä elementit ovat läsnä myös seurakunnan toiminnassa, joka tukee lapsen hengellistä elämää. Ne yhdessä ovat edellytys myös sille, että lapsi pysyy toiminnassa mukana.
Lapsen oikeus ja aikuisen velvollisuus
”Anna minun olla lapsi, jota sinä kasvatat. En tiedä elämän perussäännöistä, ellet opeta niitä minulle. Älä jätä minua selviämään yksin elämän monimutkaisuuden kanssa. Anna minun olla lapsi, jotta minusta voi kasvaa aikuinen .”
Kasvata minua
Erilaisten kasvatusvirtausten ajatuksista meillä on jäänyt sitkeästi elämään lauseet ”lapsella on oikeus toteuttaa itseään”, ”lapsen on saatava päättää” ja pelko, että aikuisjohtoinen kasvatus synnyttää estoja ja pelkoja.
Nykysuomen sanakirjan mukaan ”kasvattaminen” merkitsee hoitamista, elättämistä, viljelemistä, kehittämistä, opettamista ja tapoihin totuttamista. Toinen nykyaikaisesta kasvatuspuheesta tyystin hävinnyt sana ”kuri” kannattaa myös ottaa uudelleen tarkasteluun. Sen kantasanana on latinan discipere, josta mm. englannin kielen sana opetuslapsi (disciple) on peräisin. Kuri-sanan alkuperäiset merkitykset ovat kasvattaa, ohjata, ojentaa, kasvattaa kuriin, opastaa, neuvoa, opettaa, rangaista. Tätä kaikkea lapsi tarvitsee.
Lapsen oikeus on saada olla keskenkasvuinen ja opetteleva. Vanhemmilla on elämänkokemusta ja tietoa, jota lapsilta puuttuu. Aikuinen on omien kokemustensa kautta oppinut jotain siitä, mikä on arvokasta. Aikuisen tehtävä on olla valmentaja, joka tukee lapsen kasvua. Tämän päivän vanhemmat eivät halua olla autoritaarisia (yksipuolisesti määräileviä), mutta samalla käy usein niin, että he eivät uskalla olla edes auktoriteettejä, joita heidän tulisi olla. Perheen johtajana on oltava aikuinen, joka tietää, mihin suuntaan lapsen kasvua on ohjattava. Jos vanhemmat eivät ole auktoriteetteja, tilalle tulevat kaverit ja median välittämät idolit, joita lapset kuuntelevat. Lapsella on perustarve nojautua johonkin itsensä ulkopuoliseen.
Vanhempana oleminen on jatkuvaa tasapainoilua lapsen kuuntelemisen, kunnioittamisen ja toisaalta kasvattamisen, ohjaamisen ja rajojen asettamisen välillä. Yksi tavoitteemme on auttaa lasta ajattelemaan itse niin että hän oppisi tekemään viisaita päätöksiä. Tätä taitoa lapsi tarvitsee myöhemmin elämässään, mutta taidon harjoitteleminen on aloitettava jo pienenä.
Rakasta minua
Jokaisen lapsen oikeus on tuntea itsensä rakastetuksi. Nähdyksi ja hyväksytyksi tuleminen on terveen kasvun perusravinto. Vanhemmat kyllä rakastavat lapsiaan, mutta kokevatko lapset sen? Lapsia ohjatessamme joudumme ojentamaan heitä ja moittimaan tehdyistä typeryyksistä. Vastaavasti lapsi tarvitsee yhtä paljon kiitosta ja hänestä iloitsemista. Jos näiden kahden asian tasapaino horjuu, lapsi luontaisesti ajattelee, että vanhemmat eivät pidä hänestä ja että hän on pettymys.
Ehdotan, että tekisimme pienen kotitutkimuksen. Kysy lapseltasi: ”Mistä teidät, että äiti/isä rakastaa sinua?”. Ensi hölmistyksen ja epätietoisuuden jälkeen rohkaise lasta miettimään, sillä vastaus on sinulle tärkeä. Kuultuasi lapsen ajatuksia tiedät jotain siitä rakkauden kielestä, jota lapsesi ymmärtää. Voimme lisätä sitä arkemme.
Vanha sanonta ”Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän ansaitsee sitä vähiten” on edelleen enemmän kuin totta. Epäonnistuttuaan tai rikottuaan rajoja vaikkapa tahallaan, lapsi ikään kuin kysyy: ”Rakastatko minua, vaikka olen tällainen? Rakastatko minua, vaikka olen minä?”. Nämä tilanteet ovat oivallisia hetkiä rakentavaan keskusteluun. Emme hyväksy tekoa. Voimme haastaa lasta miettimään, miksi emme hänen käytöstään hyväksy. Näin hän vähitellen oppii itsekin pitämään erillään teon tuomitsemisen ja ihmisen hyväksymisen.
Tue minun uskoani
Lapsella on oikeus tutustua Jumalaan, jonka lapseksi hänet on kastettu. Vanhemman velvollisuus on johdatella lapsi uskon maailmaan hänen ikäkautensa edellyttämällä tavalla. Jokaisessa lapsessa on uskon idut olemassa jo syntymässä. Jokainen lapsi on designed by God eli Jumalalla on suunnitelma jokaisen luomansa olennon elämälle. Jumala tarvitsee tämän suunnitelman toteuttamiseen meitä aikuisia. Jumalan unelma on, että jokainen luotu voisi elää hänen lapsenaan.
Ja lopulta mitä hyötyä on siitä, vaikka lapsemme olisivat kuinka älykkäitä, taitavia, sosiaalisia, moraalisia, jos he saisivat sielullensa vahingon (Matt 16:26). Siksi lapset tarvitsevat aikuisia lukemaan heille raamattua, rukoilemaan heidän kanssaan, viemään heitä kirkkoon, kertomaan Jumalan ihmeellisistä teoista ( Ps 78:3-4 )ja jakamaan uskonelämää lasten kanssa.