Vaativuus ja kiittäminen

Olen alakoulun opettaja ja kahden kouluikäisen lapsen äiti. Ihmettelen, sitä kun perheissä tilanne on vinksahtanut niin, että lapset eivät pyydä vanhemmiltaan vaan vaativat asioita ja vaativat vanhempia toimimaan. Näin on valitettavasti meidänkin perheessä. Samalla lapset ovat kadottaneet kiitollisuuden, koska hehän saavat vaatimalla vain sen, mikä heille kuuluu. Miten palauttaa tilanne siihen, että lapset pyytävät ja ovat kiitollisia siitä, mitä saavat?

Lapsi on mallista oppiva olento, Jos hänen ympärillään elää valittavia ja tyytymättömiä ihmisiä, oppii hän myös saman tavan suhtautua asioihin. Jos taas hänen lähi-ihmiset ilmaisevat ääneen tyytyväisyyttä, iloa, kiitollisuutta ja antavat myönteistä palautetta, juurtuu se myös lapsen suhtautumistavaksi.

Lasten tyytymättömyys ja kiittämättömyys ongelman ratkaisu lähtee meistä aikuisista. Harmillisia asioitakin käsitellessä voi heittää kysymyksen: ”Mitä hyviä puolia tässä asiassa on?” Näin harjaannutamme lasta monipuoliseen ajatteluun.

Lapsi on mielihyvään pyrkivä olento. Hän haluaa mennä siitä, mistä aita on matalin, eli mikä on hänelle mukavinta. Jos lasta ”passataan” siinä vaiheessa. kun hän jo itse pystyisi tahtomiaan asioita tekemään, oppii hän vaatimisen tavan ja hän uskoo, että vanhempien kuuluukin palvella. Kun parivuotias ruokapöydässä sanoo, ettei hänellä ole lusikkaa, häntä kehotetaan itse hakemaan lusikka. 

Perhekulttuuriin voi palauttaa myös pedagogisen käytännön, jolla meitä aikanaan opetettiin. Jos lapselta unohtui kiitoksen sanominen, häntä muistutettiin siitä; ”Mitä sanotaan?” tai ”Mikä unohtui?” Riittävän monen toiston jälkeen tuokin taito siirtyi selkäytimeen.