Afrikka opettaa
Olen viettänyt kaksi viimeistä kuukautta syrjäisessä pohjoisen Namibian kylässä. Suurin osa kyläläisistä asuu savimajoissa. Asukkaita taajamassa on parituhatta. Niistä kolme neljäsosaa on lapsia. Aidsin vuoksi paljon aikuisia on kuollut, onhan maassa Afrikan maista eniten hivin kantajia.
Erityisellä mielenkiinnolla olen seurannut lapsia ja pyrkinyt saamaan selville, mikä on heidän iloisuutensa ja elämänmyönteisyytensä salaisuus. Tapaanpa lapsijoukkoja tien varsilla tai joen rannassa, he tervehtivät iloisesti ja kyselevät kuulumisia. Kysymyksensä perään he liittävät kohteliaasti ”madam” tai paikallisesti ”neme”.
Olen miettinyt, saavatko lapset täällä erityisen vahvan perusturvallisuuden ja tunne-elämän tasapainoisuuden eväät parin ensimmäisen elinvuotensa aikana äitinsä kantoliinassa. Tuon ikäinen lapsi on aina äitinsä mukana olipa äiti vedenhakumatkalla, joenrannassa pyykillä, kaupassa tai jokapäiväisessä mahangun survomispuuhassa omassa pihassaan. Naapurimme opettajaperheen Rosa-apulainen on kulkenut töissä vauvansa kanssa siitä asti kun vauva oli kolme kuukautta vanha. Lattian pesu tai pyykin silitys sujuvat vaikka lapsi on kantoliinassa. Kun lapsi (nyt 9 kk) itkee, rinta vain suuhun ja työt jatkuvat.
Afrikkalainen lapsi irtaantuu fyysisesti äidistään parin vuoden iässä. Kehityksellisesti tuo ikä on myöskin henkisen itsenäistymisen, itseksi tulemisen aikaa. Ilmeisesti äitinsä kanssa riittävän kauan symbioosissa elävä lapsi saa elämän evääksi jotain sellaista, jota ilman länsimaiset pikkulapset jäävät.
Syrjäytyneisyys on äärimmäisen harvinainen ilmiö täkäläisissä yhteisöissä. Lapset kasvavat suurissa sisarusparvissa. Useimmissa tapaamissani perheissä on 7-10 lasta. Lisäksi heidän kanssaan voi asua serkuksia. Serkut mielletään omaan perheeseen kuuluviksi, jos lasten omat vanhemmat eivät pysty heitä hoitamaan. Savimajayhteisöt ovat lähellä toisiaan ja lapsilla on aina ikäistään seuraa. Lapset liikkuvat isoissa ryhmissä ja pitävät huolta pienemmistään.
En ole tohtinut kertoa täällä kenellekään, että meillä Suomessa lapsi saattaa olla yksinään kotona tai sisarukset eri hoitopaikoissa. Maamme ihmiset joutuivat sangen omituiseen valoon, kun satuin kertomaan vanhainkodeista. ”Kuinka joku voi viedä omat vanhempansa pois omasta pihapiiristään. Vanhukset ovat meille siunaus. Me kunnioitamme heidän viisauttaan”, he sanoivat.
Opettajat kertovat, että lapset käyttäytyvät koulussa kohteliaasti ja hyvin. Jos opettaja on yhtään ammattitaitoinen, hänen voimiaan ei kulu kurinpitoon. Kysyin opettajilta, mistä he näkevät lasten aikuista kunnioittavan käytöksen. He kertoivat lasten tottelevan ja noudattavan ohjeita. Kun lapset puhuttelevat opettajaa, he sanovat ”madam” tai ”sir”. Jos he tuovat opettajalle vihkoa, he kumartavat tai niiaavat. Jos opettaja on motivoitunut työstään, loistaa oppilaistakin oppimisen ilo.
Minulla oli hyvä tilaisuus kysellä muutamilta vanhemmilta, miten he olivat onnistuneet kasvattamaan lapsensa niin, että nämä suhtautuvat arvostavasti aikuisiin ihmisiin. Vanhemmat katsoivat ensin minua sen näköisenä, että kysymys oli jotenkin outo. Sitten yksi isä sanoi: ”Kun me vanhemmat suhtaudumme kunnioittavasti omiin vanhempiimme ja muihin vanhoihin ihmisiin, lapaset kasvavat ympäristössä, jossa on itsestään selvää kunnioittaa itseään vanhempia ihmisiä”. Sitten toinen isä jatkoi: ”Ja jos lapseni käyttäytyy epäkunnioittavasti, minä ojennan häntä.”
Siinä se oli – vanha ja koeteltu perusviisaus: Vanhemman oma esimerkki ja ohjaus. Niillä päästään kasvatuksessa pitkälle.