Isovanhemmat ja lapsen rukous

Tapasin lapsuuden ystäväni, joka oli mummoikäinen ja mummo, kuten minäkin. Hän kertoi yöpyneensä nelivuotiaan lapsenlapsensa Jaakon kanssa. Jaakko käpertyi mummin kainaloon ja sanoi: ”Mummi tehdään taas sitä, missä sanotaan minun kavereitteni nimiä”. ” Ai rukoillaan yhdessä” täydensi mummi. Jaakon sanavarastoon ei kuulunut rukous-sanaa, omat vanhemmat kun eivät halunneet opettaa lasta rukoilemaan, mutta eivät kieltäneet isovanhempia niin tekemästä.

Niinpä sitten lueteltiin Jaakon kaverit ja serkut ja naapurit ja kaikki mahdolliset ihmiset, mitä mummi kuvitteli Jaakon tuntevan ja rukoiltiin heidän puolestaan. Sitten mummin tietämys loppui ja sanottiin aamen ja hyvää yötä. Jonkun ajan kuluttua Jaakko sanoi. ”Mummi, tehdään taas sitä, sanotaan taas minun kavereitteni nimiä”. Mummi kertoi että he aloittivat alusta, kun lapsen rukoushaluja ei voinut millään vaimentaa.

Lapsen uskonelämän tueksi riittää yksikin aikuinen, joka uskoo ja joka jakaa uskoa lapsen kanssa. Lapsi ja uskova aikuinen ikään kuin elävät yhteistä uskonelämää. Siinäpä mahdollisuus ja haaste meille isovanhemmille.  Voimme olla saattelemassa lapsenlapsiamme ja ehkä joitain muitakin lapsia rukouksen maailmaan.

Nyt kuulen melkein jonkun murheellisen isovanhemman kysyvän, mitenkä silloin, jos lapsen vanhemmat kieltävät puhumasta Jumalasta tai rukoilemasta. Silloin kunnioitamme lapsen vanhempien toivomusta heidän kodissaan, mutta kukaan ei voi määrätä mitä teemme omassa kodissamme. Ruokapöydässä voimme kertoa, että meillä on tapana sanoa ennen syömistä näin; ”Siunaa Jeesus ruokamme…” Tapa saattaa olla lapselle tuttu päiväkodista tai jopa koulusta. Illalla voimme kertoa, että mummi tai vaari tapaavat rukoilla ennen kuin nukahtavat. ”Sanomme tavallisesti näin…”

Lapsi saa välähdyksen siitä, että on olemassa rukoilevia ihmisiä ja isovanhemmat ovat sellaisia. Voipa käydä niinkin, että kun hän rakastaa isovanhempiaan ja ihailee heitä, niin hän haluaa tehdä samoin kuin he. Uskominen on lapselle mitä luonnollisin asia, jos hän saa siihen mallia ja rohkaisua. 

5-vuotias lapsi on kaikkein uskovaisin – hänessä syntyy helposti aito, vilpitön usko  Jumalaan ja luottamus, että Jumala kuulee rukoukset. Ja oletteko huomanneet; Jumala vastaa  yllättävän usein tuon ikäisten rukouksiin.

Tuttava isovanhemmat kertoivat, että lapsen lapsille rakas kissa nimeltä Gubbe kuoli jäätyään auton alle. Lapset surivat valtavasti ja sanoivat, että Gubbe ei saa olla kuollut, mutta kuollut mikä kuollut ja kissa oli haudattava. Sillä aikaa kun lapiota etsittiin, lapset olivat kantaneet kissan sisään ja isovanhemmat tapasivat 5 ja 6-vuotiaan polvillaan kissan ympärillä ja kädet kissan pään päällä ja kuulivat lasten rukous ”Rakas Jumala, anna Gubben herätä..” ja uskokaa tai älkää, yhtäkkiä Gubbe hyppäsi pystyyn, ravisti turkkiaan ja alkoi kehrätä.