Hiihtäjän virsi

Oikeastaan tämän päivän blogi pitäisi aloittaa valittamisella. Olen nimittäin tyytymätön siihen, että tämän talvi on kohdellut kaltoin himohiihtäjää, jollaiseksi itseäni nimitän. Kun menimme muka ensilumille pohjoiseen marraskuun lopussa, puolet päivistä oli vesisadetta ja ladut häipyivät sen siliän tie.

Juuri kun tammikuussa pääsin hiihtämisen makuun, alkoi flunssa iskeä ja sitten tulivat ne pakkaset. Ihmettelin kyllä viime talvista hiihtovimmaani, kun edes 27 asteen pakkanen ei estänyt osallistumasta Botnia-Vaasa hiihtoon – sekin on sentään kunnioitettavat 53 km. Ja riemukkain viimetalven hiihtotapahtuma oli Rajalta-rajalle hiihto eli Viikossa Kuusamosta Tornioon. Mukavaa, kansainvälistä porukkaa pyyhätää ladulle neljänä päivänä ja sivakoi viikon satoi tai paistoi. 80 % hiihtäjistä on ulkomaalaisia. Kukapa suomalainen nyt hiihtämisestä maksaisi.

Sitä olen murehtinut, että nykyään laduilla näkee kovin vähän kouluikäisiä lapsia. Kun näen pienten lasten vanhemmat hiihtämässä lastensa kanssa, pysähdyn usein ja kiittelen heitä, kun he jaksavat vaivautua  ladulle hiihtoa haparoivien lasten kanssa. 

Muistan ajan, kun toivoimme viidettä lasta. Muuten kaikki tuntui mukavalta, mutta mielessäni oli kaksi vaivalloista asiaa; potalle totutteleminen ja hiihtämään opettaminen. Olinhan jo saanut jonkun vuoden hiihtää oikeasti omaa vauhtia. Taas olisi aloitettava mateleminen lapsen tahdissa. 

Kerrankin lähdin kilometrin urakkaan kolmevuotiaan kanssa. Pyllähdys toisensa jälkeen ja taas ylös. Yhdessä pienessä nyppylässä hän kellahti selälleen ja jäi ihmettelemään, mitä siitä suunnasta näkyi: ”Äiti, minä en ole ikinä huomannut tuota isoa kiveä”. Sehän oli melkein saarna. Ensin pitää pysähtyä, joskus jopa kaatua, että näkee paremmin. Näkee ennen näkemättömiä.

Kun lapsemme olivat kouluikäisiä, kannustimme heitä hiihtämään lupaamalla jokaisesta hiihdetystä tunnista laskettelutunnin. Sama sääntö oli käytössä muutamissa muissakin perheissä. Talvilomaksi saatiin kasaan muutama laskettelupäivä. Ja uskokaa tai älkää nuo lapset – tänään nuoret aikuiset tykkäävät hiihtämisestä edelleen. Yksi tyttäristäni oli muuten hiihtämässä kanssani viime keväänä Rajalta-rajalle hiihtoa. Se oli semmoinen äiti-tytär juttu.

Ah pääsisipä taas ladulle. Luojan luonto, joka kerta erilainen ja hapen raikastamat aivot jaksavat taas paremmin ajatella ja tehdä jopa uusia oivalluksia.