Isän ikävä

Olen yksinhuoltaja. Miten voin auttaa alakouluikäisiä lapsiani, joiden isä ei ota heitä luokseen, vaikka huoltajuussopimuksessa sovimme joka toisesta viikonlopusta ja osasta loma-aikoja. Erosta on kulunut kaksi vuotta, mutta lapset ovat olleet isänsä luonaviimeksi yli vuosi sitten. Varsinkin pienin, kahdeksanvuotias tytär ikävöi isäänsä. Olemme yrittäneet sovitella asiaa sosiaalityöntekijöiden avulla, mutta isä ei tule tapaamisiin. Hän on avioitunut uudelleen. Lasten ahdistus tuntuu vaikealta kestää.

Lapset ikävöivät ja kaipaavat isää. Onneksi he eivät vielä tajua, miten isosta asiasta hylkäämisessä on kysymys. Isompana he ymmärtävät, mutta sitten he ovat vahvempia käsittelemään ja suremaan asiaa.

Ehkä on viisasta, että et surkuttele lapsille asiaa, vaikka murehditkin tilannetta suuresti. Voit kyllä sanoa, ettet ymmärrä, miksi isä ei halua tavata, liekö isällä niin paljon kiireitä ja muita asioita (niin kuin onkin). Pyri vaikuttamaan siihen, että lastesi elämässä on iloisia ja innostavia asioita. Näin he voivat saada onnellisia ja kantavia muistoja isän poissaolosta huolimatta.

Älä tee isän haluttomuudesta tavata liian isoa numeroa, muuten lapset kuluttavat turhaan voimia kaipaamiseen ja se kaikki on poissa lapsen muusta elämästä. Sinä teet osuutesi. Enempää et voi. Jumala on luvannut olla orpojen isä ja leskien turva.