Takaisin Caminolle

Nyt taas ajatukset ovat käväisseet usein pyhiinvaelluksella – caminolla, jonka miehen kanssa teimme huhti-toukokuussa. Joku on kysynyt, että miten siellä osaa vaeltaa, ettei eksy. No, pyhiinvaellusreitit on merkitty nuolilla tai muilla selvillä yhtenäisillä merkeillä, joten reitillä pysyminen on jokseenkin helppoa.

Tosin joskus saattaa olla pitkä matka ilman merkkiä ja silloin tulee epävarma olo: ”Olemmeko oikealla tiellä?” ja riemastus on suuri kun jossain taas näkyy tuttu merkki. Sanoimmekin, että nyt ymmärrämme, miten itämään tietäjät Raamatussa riemastuivat suuresti, kun näkivät tähden ja saattoivat jatkaa matkaa.

Joskus kadotimme merkit liian pitkäksi aikaa ja silloin ei auttanut muu kuin suunnan tarkistus. Oli palattava sinne, missä olimme nähneet  merkin viimeisen kerran. Joskus olisi ollut houkutus lähteä helpompaa tietä tai luontevampaan suuntaan kuin mihin merkit viittasivat. Ei auttanut muu kuin uskoa merkkejä, vaikka järki olisi mennyt toiseen suuntaan.

Joskus seurasimme edellämme kulkevia ja luotimme että kai he tietävät tien, kun näyttävät kulkevan niin varmoin askelin. Vaan eipä se ollutkaan aina oikea tie. Kerrankin kyselimme porukalta, että meneekö tie varmasti tänne. Etunenässä kulkeva varmantuntuinen suunnistaja sanoi, että tänne se tie menee. Jonkun ajan kuluttua joku uskalsi epäillä, että olemmekohan oikealla tiellä, kun merkkejä ei ole näkynyt pitkään aikaan. Hänen äänensä kuitenkin hukkui. Kun keulilla on varman tuntuinen kaveri, muitten on aika vaikea olla toista mieltä. Toisinajattelija on melkein häirikkö.

Olimme kulkeneet pari kilometriä ja saavuimme valtavaan liikenneympyrään eikä vieläkään merkin merkkiä. Käännyimme miehen kanssa vähin äänin takaisin lähtöpisteeseen. 

Siitäkös saimme aiheen hyviin hengellisiin pohdintoihin:

Näinhän se on meidän hengellisessä elämässäkin:

– kartan eli Sanan ohjeita on seurattava

– mutu tuntuma voi viedä pahasti harhaan

– vahvinkin johtaja voi erehtyä, siksi aina on myös itse varmistuttava, että olen oikealla tiellä

– suuntaa voi kysyä niiltä, jotka tuntevat tien. Olemattomalla kielitaidollakin pärjää kun ottaa kädet ja ilmeet avuksi. Kun lausuimme tutun sanan CAMINO – apua löytyi aina.

Kun on mennyt muutaman kilometrin harhaan, tulee kyllä nöyremmäksi:

– tarkkaavammaksi, kyselevämmäksi

– ja kiitolliseksi, kun on taas oikealla tiellä

Mitä me siis opimme:  Tutki tarkkaan, missä oikea tie kulkee,  älä luota yleiseen mielipiteeseen, älä edes kaikkiin johtajiin. Kysy tietä. Vertaa neuvoja karttaan. 

Onnitella sopii Suomen pipliaseuraa, kun se on toimittanut karttoja jo 200 vuotta…