Koulun päättyessä

Lapset tuovat tänään todistukset. Suvivirren jälkeen juhlakahvit ja jäätelöt maistuvat erinomaisilta hyvien numeroiden kera. Kelpaa siinä vanhempienkin myhäillä ihan niin kuin pieni ansio hyvistä suorituksista kuuluisi heillekin.

Todistus voi tuoda myös pettymyksen. Numerot ovat laskeneet tai ne ovat kehnompia kuin sisaruksilla ja serkuilla. Tai yrittämisestä huolimatta tulokset eivät parantuneet. Tai vanhemmalle on vaikea suostua lapsen keskinkertaisiin tai kehnoihin suorituksiin.

Pettynyt lapsi tarvitsee lohdutusta. Hän tarvitsee vakuutusta, että hänet hyväksytään, vaikkei hän täytä omaa tai vanhempien mittaa. Joskus on sekä lapsen että vanhempien tarpeellista tarkistaa, ovatko mitat ja odotukset realistisia. 

Myös pettyneen vanhemman tie on vaivalloinen. Silloin on hyvä muistuttaa itselleen, että lapsen on elettävä omannäköinen elämä. Se voi olla toisenlainen kuin vanhempien unelmat, mutta se on hänen omansa

Laiskuuttaan huonon todistuksen saaneille ei kannata sanoa;” Enkös minä jo sanonut…” Sehän on talven mittaan tullut monesti sanottua. Yllätetään lapsi uudella suhtautumistavalla. Antaa lapsen tehdä johtopäätökset itse. Joskus hyvän ilmapiirin säilyttäminen perheessä on arvokkaampaa kuin hyvää tarkoittavat opetukset.

Lapsen perusoikeus on tietää, että jokaisella ihmisellä on oma tehtävä elämässä. Sen tehtävän kukin pystyy täyttämään niillä kyvyillä, joita hänellä on. Tätä tietoa tarvitsevat erityisesti huonommuudentuntoiset lapset, jotka luulevat, että heistä ei ole mihinkään.   Heille on ehkä sanottu niin tarpeeksi monta kertaa ja vähitellen he uskovat sen olevan totta. Jokaiselle on olemassa hänen kokoisensa elämäntehtävä.

Jokainen todistus on juhlan arvoinen. Siksi kaikenlaiset todistukset voivat olla juhlassa reilusti esillä. Se on viesti myös lapselle, että hänet ja hänen suorituksensa hyväksytään sellaisenaan. Työtä on tehty sen verran kuin eri syistä on pystytty. Epäonnistumisella ja laiskuudellakin on taustansa. Niistä voidaan miettiä joskus muulloin kuin juhlapäivänä.