Riippuvuutta tarvitseva lapsi

Elämänlangat / Kotimaa lokakuu 2002

Mistä lie 1970-luvun vaiheilla yhdeksi keskeiseksi kasvatustavoitteeksi tullut lapsen itsenäisyys. Ihanteena oli lapsi, joka ei ikävöinyt, ei itkenyt vanhempiensa perään, joka sopeutui ja selvisi.

Itsenäinen lapsi keksi yksin kotona ajanvietettä moneksi tunniksi ja osasi ruokkia itsensä ja päättää mitä tekee.

Kasvatustavoitteiden muutos sattui aikakauteen, jolloin suomalaiset äidit siirtyivät työelämään. Silloin tuntui sopivalta ajatella, että lapselle on hyväksi jo varhain  tottua eri hoitajiin ja erilaisiin kavereihin. Näin hänestä kasvaisi erilaisiin tilanteisiin sopeutuva ihminen.

Työssä kulutetut vanhempien voimat eivät enää illalla tahtoneet riittää lapsen tarpeisiin vastaamiseen. Kiukuttelevat, vanhemman huomiota kaipaavat lapset tuntuivat työläiltä. Välillä oli pakko päästä harrastusten pariin hengähtämään päivän rumbasta. Lapset saivat yhä pienenevän osan äidistään ja isästään.

Ihmisen kasvu vaatii pitkän lapsuuden kehittyäkseen tasapainoiseksi ihmiseksi. Kypsymiseen lapsi tarvitsee luvan olla riippuvainen ja vanhempia tarvitseva, jotta hänestä aikanaan kasvaisi itsenäinen ja vahva. Uusi, kärsimätön, nuori sukupolvi on tottunut saamaan äkkiä kaiken. Siksi sen on joskus vaikea suostua lapsen hitaaseen kasvuun ja tarvitsevuuteen ja siihen, että lapsi rajoittaa vanhemman elämää koko lapsuutensa ajan.

Lapsuuden tarvitsevuus

Vaikka elämme tietoa ja tiedettä arvostavassa maailmassa, silti sangen vastahakoisesti on omaksuttu tieto lapsuuden kehitysvaiheista ja vanhempien korvaamattomasta merkityksestä siinä.

Alle  puolitoistavuotias elää symbioosissa äitinsä kanssa. Hänen tunnemaailmansa ja persoonakehityksensä saa perustan vuorovaikutussuhteessa äidin kanssa. Lapsi kestää äidistä eroa turvallisuuden horjumatta yhtä monta vuorokautta kuin hänellä on ikää. Leikki-ikäinen taas tarvitsee runsasta vanhemman läsnäoloa. Lasta ympäröivä maailma ihmetyttää häntä ja hän käyttää lukemattomia kysymyksiä selvittääkseen elämän salaisuuksia itselleen. Vanhempi on hänelle puhekumppani. 

Leikki-ikäinen lapsi tarvitsee vanhemman reagointia nähdäkseen, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä oikein ja mikä väärin. Yhteinen puuhailu vanhemman kanssa antaa lapselle tunteen omasta tärkeydestä ja arvosta. Siinä hän myös oppii yhtä ja toista aikuisten maailmasta.

Kun lapsella on hyvä olla vanhemman läheisyydessä, hän luonnollisesti kaipaa tätä. Hän ilahtuu vanhemman näkemisestä ja pitää luonnollisena olotilana  yhteyttä vanhempiensa kanssa.

Lapsella on ensin oltava riittävästi tilaa olla riippuvainen ennen kuin hän kykenee irtaantumaan turvallisesti.

Lapsi kyllä sopeutuu monenlaisiin olosuhteisiin. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa. Hänestä tulee varhain selviytyvä. Lapsessa on uskomattoman paljon  hengissä pysymisen ja sopeutumisen elinvoimaavoimaa Lapsi ei luonnollisesti itse tiedä, jos hän ei saa sitä mitä hän tarvitsisi. Oireet tulevat vasta myöhemmin esim. juurettomuutena, piilevänä masennuksena, keskittymisvaikeuksina, häiriökäyttäytymisenä, joitten kaikkien takana on sisäinen paha olo, jolle lapsella ei ole nimeä.

Turvallinen yhteys vanhemman kanssa lapsuudessa vahvistaa lasta vähitellen kykeneväksi irtaantumaan ja ottamaan askel askeleelta vastuuta omasta elämästään

Tahtova lapsi

Viimeaikainen kasvatuskeskustelu on tuonut esille virheen, jonka 1970-luvun demokraattinen kasvatustapa sisälsi. Siinä lapselle haluttiin antaa tilaa. Lasta kuunneltiin, lapselle perusteltiin ja lapsen kanssa neuvoteltiin. Kaikki ovat sinänsä arvokkaita ja tarpeellisia vuorovaikutustaitoja vanhempien ja lasten kesken.

Rakentavan ja lasta kuormittavan kasvatustavan ero kulkee siinä, mistä lapsi joutuu päättämään missäkin ikävaiheessa. Pieni lapsi ei pysty ymmärtämään vanhemman monisanaisia perusteluja. Hän tarvitsee selkokieliset ohjeet, kiellot ja käskyt.

Tahtova lapsi ei aina tiedä mitä tahtoo. Lapsen tahtoa ohjaa toisaalta mielihyvän periaate ja uhmaiässä erityisesti vanhempien vastustamisen periaate. Kummastakaan ei ole edes arkipäivän ratkaisujen perustaksi.

”Kun  lapsi niin halusi” on vanhempien usein käyttämä peruste sallivuudelleen. Oikeammin vanhempien sallivuuden taustalla on haluttomuus tuottaa lapselle pettymys ja kyvyttömyys kestää lapsen kiukku. Lapselle tuo turvallisuutta kokea, että vanhemmat ovat häntä ja hänen tahtoaan vahvemmat. Vanhemman tehtävä on auttaa lasta hallitsemaan omaa tahtoaan silloin kun hän itse ei siihen kykene.

Kolmivuotias ei ole kypsä neuvottelukumppani. Humanistinen ihmiskäsitys toi mukanaan uskon ihmisen hyvyyteen ja harkitsevuuteen. Kuitenkin lapsen ajatuksen kehitys kypsyy johtopäätösten tekemiseen vasta murrosiän kynnyksellä ja moraaliseen pohdintaan vasta murrosiässä.

Jos lapsi joutuu päättämään liian paljon liian varhain, hänestä tulee kuormankantaja. Hän ei saa olla lapsi, joka voi luottaa, että vanhemmat tietävät paremmin, vaikka ovatkin päätöksineen joskus tylsiä. Joissain tutkimuksissa on havaittu, että paljon päätöksiä kotonaan tekevät lapset ovat tyytymättömiä lapsia. He ovat liian keskenkasvuisia kantamaan päätöstensä seuraukset.

Vanhempien yksi tehtävä on päättää, jos muuten ei päästä yhteisymmärrykseen. Vanhemman epäkiitollinen osa on olla välistä kurja vanhempi. Kuitenkin olennainen pääsee tapahtumaan: lapsi vapautuu olemaan lapsi, vailla päättämisen vastuuta. Hän saa olla riippuvainen vanhemmistaan, joitten hän luottaa olevan viisaampia ja voimakkaampia kuin hän itse.