Ikinän pää

Olen elämäni aikana ehtinyt saada monta kertaa nenilleni, kun jonkun uuden muotivillityksen tai keksinnön ääressä olen uhonnut, että tuollaista meille ei ikinä hankita. Tosin tuota ikinä sanaa olen oppinut käyttämään harkiten, kun 80-luvulla sain opetuksen hyvältä ystävältäni.

Silloin oli muotiin tulleet housuhameet ja ne vasta näyttivät minun silmissäni lievästi sanottuna kamalalta. ”Minä en tuollaista housuhametta ikinä päälleni pane”. Ystäväni hymyili viisaan näköistä hymyään ja totesi, että ikinän päässä ei kukaan ole vielä käynyt. Taisi siinä kulua puolenkymmentä vuotta ja vaatekaupasta tarttui mukaani ihanan istuva housuhame. ja eikös ystäväni muistanut keskustelumme, kun hän sanoi: ”Mitäs minä sanoin; ikinän päässä ei kukaan ole vielä käynyt. Se tuli taas todistettua.”

Kun 70-luvulla laitoimme ensimmäistä omaa kotia, keittiössä oli paikka tiskikoneelle. ”Kuule meidän taloudessa ei tiskikonetta tarvita.. ei ainakaan ennen kuin lapsia on kolme”.  Mies toi tiskikoneen kotiin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Taidettiin sitä ennen käydä keskustelu tiskivuorojen jakamisesta.

Mikrokin näytti täysin turhalta kapistukselta ”Ei, ei meille sellaista”. Siinä taisivat olla lapset asialla. He osaavat nimittäin pitää aika vetoavia mainospuheita ja kohta tavara alkaa näyttää tarpeelliselta, jopa hyödylliseltä ellei ihan välttämättömältä.

Kännykkä se vasta tarpeeton esine oli. Eihän ihmisen tarvitse olla aina saatavilla. Perheemme kulki kännykkäasiassa  jälkijunassa, nuorin lapsemmekin hankki puhelimen opiskelemaan lähtiessä. Mutta tänään ei taitaisi meikäläisen päivästä tulla mitään, jos kännykkä katoaisi.

Napapaita sentään pysyi kapistuksena, jota en ikinä pannut päälleni, niin kuin ennalta sanoin. Rukoilin hiljaa mielessäni, että moinen muoti menisi äkkiä ohi. Sitä rukousta ei Jumala kovin pikaisesti kuullut kun napapaidat olivat vuodesta toiseen päivän trendi.

Nyt viimeksi olen sanonut työpaikkamme sihteerille: ”Lupaathan huomauttaa minulle, jos tulen töihin pelkät sukkahousut jalassa niin että hame on unohtunut kotiin” Eihän sitä tiedä jos tuokin ikinän pää jää katsomatta ja silmä tottuu tuohonkin muoti-ilmiöön. Joku raja sentään pitää olla.