Erinomaisia lapsia

Matkustelen aika paljon junassa ja busseissa ja välistä istuskelen odotushuoneissa tai kuppiloissa aikaa tappamassa. Joittenkin odottelijoitten kanssa syntyy hyviä keskusteluja. Miten ollakaan, usein juttu siirtyy lapsiin.

Olen ihmettelemästä päästyäni ihmetellyt, miten upeita, erinomaisia ja taitavia lapsia kasvaa Suomen maassa. Vanhemmat ja isovanhemmat kertovat ylpeyttä äänessään jonkun lapsen erityisharrastuksesta, jostain luonteenpiirteestä tai omaperäisestä kiinnostuksen kohteesta. Lapsen kömmähdyksistä puhutaan ymmärtävästi hymyillen.  Persoonallisuuksia koko maa täynnä. Ja lapsistaan ylpeitä isiä ja äitejä ja mummoja ja vaareja.

Joskus kysäisen lapsiaan kiittelevältä onko hänellä tapana kertoa näitä samoja asioita lapselleen, tietääkö lapsi, miten iloinen ja ylpeä olet hänestä.

– No ei sitä kyllä kovin usein tule kerrottua

No parannuksen paikkaa taitaa olla meillä jokaisella. Muistan jonkun lapsemme vanhempainillan. Hän oli silloin aloittanut yläkoulun.  Luokanvalvoja antoi kotitehtäväksi, että meidän vanhempien piti kertoa viisi asiaa, mistä olimme lapsessamme iloisia.  Hän sanoi kysyvänsä lapsilta huomenissa, olivatk0o vanhemmat tehneet tehtävän. ”Helppo nakki” ajattelin.” Minä löydän kyllä nuo helposti.”

Mutta enpä löytänytkään. Olin ollut vanhempainiltaan lähtiessä kiukkuinen murkulleni ja kiukusta oli vielä osa jäljellä. Ei ollut helppo löytää viittä asiaa, josta olisin voinut aidosti häntä kiittää.

Pyöräilin pidemmän lenkin kotimatkalla, että tunteeni alkoivat tasaantua ja harmittavat asiat suhteutua. Löytyiväthän ne kyllä, mutta lujille otti.

Sama kaava se taitaa olla puolisonkin kiittelyssä. Naapurille voi kehaista puolison uroteoista, mutta käännäpä se kotikielelle. Niin että kertauskurssille vaan, jokainenhan tietää miten  mahtava on aidon kiitoksen voima.