Vanhemmuuden uudet tehtävät

Ëlämänlangat / Kotimaa joukukuu 2003 

Vanhemmuudessa on neljä vaihetta. Kasvavien lasten vanhempien tehtävänä on pitää huolta lapsista ja heidän tarpeistaan. Murrosiässä lapsi alkaa vanhemmista irtaantumisen. Tässä prosessissa hän tarvitsee toisaalta tukea ja toisaalta jarruttelua tilanteissa, joissa hän ei vielä hallitse, mikä hänelle on parasta. Kotoa itsenäiseen elämään muuttanut nuori tarvitsee vanhempien tukea valinnoilleen. Hänen on kuitenkin jätettävä vanhempansa siinä mielessä että heiltä odotettaisiin edelleen huolenpitoa. Isovanhemmuus on vanhemmuuden neljäs vaihe. 

Morsiamen luovuttaminen sulhaselle on rituaali, joka kuvaa kauniin konkreettisesti vanhemmuuden erään vaiheen loppumista. Vanhemman vastuu on takana. Lapsetkaan eivät ole vastuullisia elämästään vanhemmille. 

Rajat selväksi 

Isovanhemmaksi kasvaminen alkaa siinä vaiheessa, kun lapsi löytää itselleen pysyvän elämänkumppanin. Aikuinen lapsi kaipaa alitajuisesti vanhempiensa hyväksymistä omalle valinnalleen.  Joskus vanhemmat ovat pettyneitä lapsensa valintaan. Silloin on muistettava pitää erillään omat ajatukset ja lapsen tekemät päätökset. ”Itselleenhän poika puolison ottaa eikä meille” kertoo eräs anoppi toistaneensa, kun hän yritti tottua poikansa valintaan. 

Yhtä vähän voivat vanhemmat puuttua nuoren parin elämään. Neuvojen antamiset ja omien mielipiteitten kertominen heidän ratkaisuistaan saattaa karkottaa nuoret ottamaan etäisyyttä vanhemmista. 

Joskus hyvää tarkoittavat appivanhemmat loukkaantuvat, kun heidän ostamansa tavarat, matot tai kattilat eivät kelpaakaan käyttöön. Nuoripari haluaa itse tehdä omannäköisen kodin. Houkutus lahjoitusten tekemiseen on olemassa, koska tämän päivän vanhemmilla on käytettävissä enemmän rahaa kuin nuorilla. Ennen lahjoituksia kannattaa ainakin kysyä nuorten toivomuksia. 

Lapsenlapsi tulossa 

Jokainen vanhempi on onnellinen tiedosta, että heistä on tulossa isovanhempia. Isovanhempien on hyvä muistuttaa itseään, että raskaus on ennen kaikkea nuoren parin yhteinen asia. Ostellessaan tulevalle vauvalle tavaroita, tulevat vanhemmat tekevät omassa mielessään ja kodissaan tilaa uudelle perheenjäsenelle. Tuota tärkeää tehtävää ei nuorilta pidä viedä, vaikka isovanhemmat haluaisivat kuinka kiihkeästi osallistua vauvan maailmaan tulon valmisteluihin. 

Odotusaikana ja synnytyksen jälkeen vanhempien ja vanhemmiksi tulevien lasten välit usein lähenevät. Erityisesti äitien ja tyttärien välille löytyy uutta läheisyyttä ja ymmärrystä.  

Niin ihanan tervetulleita kuin lapsenlapset ovatkin, isovanhempien on pidettävä huolta, että he eivät kaappaa lasta liian lähelle itseään. Jos pieni lapsi on usein isovanhempien hoidettavana tai yökylässä, saattaa lapsen ja isovanhempien välille syntyä vahvempi kiintymyssuhde kuin lapsen ja omien vanhempien välille. Olen tavannut monia isovanhempien (mummojen) hoitamia lapsia, jotka myöhemmin aikuisina tunnistavat, että suhde erityisesti omaan äitiin on jäänyt ohueksi. 

Tänä päivänä jotkut nuoret vanhemmat uupuvat pikkulapsiperheen arkeen. Lapsi tuntuu rasitukselta ja taakalta. Ehkä he eivät ole aikaisemmin elämässään kohdanneet vastoinkäymisiä, tylsää arkea ja vaatimuksia. Silloin isovanhemmat rientävät apuun ja ottavat lasta usein hoitoonsa. Tämä saattaa olla karhunpalvelus lapsen ja vanhempien suhteelle, joka on vasta kehittymisvaiheessa. Äidiksi ja isäksi kasvetaan vain lapsen kanssa olemalla. Arkea opitaan sietämään vain arkea elämällä. 

Lapsenlapsen tarpeet 

Tämän päivän lapset ovat onnellisessa asemassa, että heillä on jaksavat ja rakastavat isovanhemmat. Lapsi saa elämänsä rakennusaineksiksi tunteen, että hänestä iloitaan, hänestä voi pitää, hänen seurassaan voi viihtyä, häntä voi rakasta ja että hän on yksinkertaisesti ihana. Lapsenlasta ei voi rakastaa ja helliä liikaa kunhan huolehdimme, että omat vanhemmat ovat aina ykkösiä lapsen elämässä. 

Kun pienten lasten vanhemmat elävät tiivistä elämänvaihetta, isovanhemmat voivat puuhailla lastenlasten kanssa sellaista, mihin omilla vanhemmilla ei ole aikaa. Mummolassa luetaan kaikessa rauhassa satu toisensa perästä. Siellä puuhaillaan yhdessä tavallisia arkiaskareita. Samalla isovanhemmat voivat välittää perinteitä sukupolvelta toiselle. 

Mummolassa lapset eivät tarvitse tietokonetta eivätkä televisiota. Yhdessä oleminen on lapselle monin verroin arvokkaampaa kuin virtuaalitodellisuus, jota lapset saavat usein riittävästi kotonaankin. 

Viisaat isovanhemmat kuulostelevat lastensa perheitten sääntöjä ja kunnioittavat niitä. Jos taas lasten kotona näyttää olevan säännöt hukassa, isovanhemmat voivat huoleti määritellä omassa kodissaan omat säännöt ja vaatia niitten noudattamista. Lapset ovat yllättävän oppivaisia. Pian he tietävät, mitä mummolassa saa tehdä ja mitä ei, vaikka kotona olisi erilainen elämäntapa. 

Hengelliset eväät 

Hengellisen elämän ohentuessa nuoren sukupolven keskuudessa, isovanhemmat voivat olla lapsen lähi ihmisissä, jotka elävät uskoa Jumalaan todeksi. Elämän ruuhkavuosina heiltäkin on saattanut usko peittyä kiireen alle ja yhteys seurakuntaan etääntyä. Monesti keski-iässä hakeudutaan takaisin niitten arvojen pariin, jotka lapsuudessa ovat olleet tärkeitä. Silloin voi rukous ja kirkkotie löytyä uudelleen. 

Isovanhemmat voivat elää uskonelämää yhdessä lastenlastensa kanssa. Lasten Raamatun lukeminen, lasten hengellisen musiikin ja kasettien kuunteleminen, ruoka- ja iltarukoukset ja kirkkomatkat voivat jättää vahvoja, lämpimiä muistoja isovanhemmista. Isovanhemmilla on oikeus elää omalla tavallaan omassa kodissaan, vaikka omat lapset eivät vanhempiensa uskoa arvostaisikaan. Isovanhempien ja omien vanhempien arvojen erilaisuus ei lapsesta ole hämmentävää. Hän ajattelee yksinkertaisesti, että mummolassa eletään eri tavalla kuin kotona. 

Venäjällä neuvostovallan aikana babuskat (mummot) kasvattivat lapsia kristillisten arvojen mukaisesti.  Isoäitien ansiosta uskonto ei hävinnyt maasta, vaikka se virallisesti olikin kielletty. Isovanhempien hengellistä kasvatusta tarvitaan meidänkin lasten elämässä, sillä rakastavien ja lämpimien ihmisten usko jättää aina vahvan jäljen. 

Pohditaan yhdessä 

Liian myöhäistä 

”Kun luen tänä päivänä saatavilla olevaa hyvää tietoa lasten kasvatuksesta, huokaan, miksen tiennyt tuota aikaisemmin. Näen lapsissani selvästi kasvatuksemme virheiden jäljet. Tiedän Jumalan antavan minulle anteeksi, mutta lasten elämässä näkyvät vammat muistuttavat menneestä” 

Hyvä ystävä, kaikkea ei ole menetetty. Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata jotain siitä, mitä on tapahtunut. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta vanhemmat voivat vaikuttaa siihen, että tehdyn vaikutukset voivat korjaantua lasten elämässä. 

Keskustele aikuistuneitten lasten kanssa heidän lapsuudestaan. Kerro konkreettisia asioita, missä nyt tekisit toisin. Pahoittele, että olet toiminut ymmärtämättömästi. Älä puolustele tekemisiäsi edes  jos lapsesi alkaa purkaa omia katkeria muistojaan. Vaikka kuulemasi tekee sinulle kipeää, ole kuitenkin iloinen, että lapsesi saa ilmaistua hänen mieltään vaivanneita asioita. Se tekee tilaa anteeksiantamiselle ja ymmärtämiselle. 

Kuulin kertomuksen miehestä, joka nuorena oli lähtenyt kodistaan ovet paukkuen. Vanhemmat eivät kuulleet hänestä vuosikausiin. Pari vuosikymmentä myöhemmin mies tajusi, millaisen levottomuuden ja huolen hän oli aikanaan vanhemmilleen aiheuttanut. Hän pyysi katoamistaan vanhemmiltaan anteeksi. Silloin hänen äitinsä sanoi: ”Minun on pyydettävä sinulta anteeksi niitä asioita ja tekoja, jotka ajoivat sinut pois kotoa vuosikausiksi.” Siinä löytyi sovinto vanhempien ja lapsen välille. 

Elämä on aina keskeneräisiä. Vanhempina olemme vajavaisia. Vajavaisuutta väkevämpi on kuitenkin armo. Se parantaa meitä vanhempia. Se parantaa myös lapsiamme.