Valehtelun kierre
Kahdeksanvuotias lapsemme valehtelee joskus ja silloin, kun aivan ilmiselvä asia on toisin, ei myönnä asiaa. Olen vaatinut totuuden kertomista silloin kun asia on ihan läpinäkyvä. Koko tilanne on hyvin pakonomainen eikä lapsi ymmärrä asian vakavuutta. Onko tämä vakavaa – vai voiko se korjaantua kasvaessa myöhemmin itsestään?
Kunpa voisinkin sanoa; ei syytä huoleen, asia korjaantuu itsestään. Valitettavasti epärehellisyydestä tulee helposti tapa, josta on vaikea päästä eroon. Lapsi voi oppia sepittelemään taidokkaita tarinoita, jotka kuulostavat uskottavilta. Hän huomaa, että kiperistä tilanteista pääsee luikahtamaan hänelle edullisella tavalla valheen avulla.
Meidän vanhempien on oltava erityisen valppaita silloin kun huomaamme lapsen lipsuvan totuudesta. Alle kouluikäisestä usein näkee heti, milloin hän kiertää totuutta. Raamatun kehotus pienten kettujen kiinniottamisesta sopii minusta erinomaisesti myös rehellisyyskasvatukseen (Laulujen Laulu 2:15). Lapsen epärehellisyyttä ei pidä koskaan vähätellä. Lapsen on nähtävä, että rehellisyys on vanhemmille ehdottoman tärkeä asia ja epärehellisyys on vakava juttu, johon puututaan.
B.E Rodhen neuvo vuodelta 1882:
”Jos lapsi nähtävästi on puhunut valhetta, niin kasvattaja, kun hän haluaa virheen korjata, joutuu kovaan koetteeseen. Silloin kysytään viisautta ja rakkautta, silloin vaaditaan. että hänellä on lapsen luottamus. Lapsi on saatava katumaan ja tunnustamaan vikansa. Siihen ei päästä torumalla ja pauhaamalla, ankarilla nuhteilla ja uhkauksilla. Sellaisesta ei mieli pehmene, vaan pikemminkin paatuu. Sen sijaan ota lapsi erilleen kahden kesken, puhu lempeästi ja ystävällisesti hänen kanssaan, kuitenkin sitä ennen puhuttuasi Jumalan kanssa rukouksessa. Kun lapsi havaitsee, että puhe vuotaa rakkautta, niin jääkuori pian sulaa.
Pahuuden varustuksen täytyy ennen pitkää hajota lempeän osanoton vaikutuksesta. Jos tunnustus ei kohta tahdo tulla esiin, niin autettakoon lasta siihen. Kun hairahduksesta
huomataan todellinen häpeä ja katumus, supistukoon varoituspuhe vain muutamiin sanoihin. Rikos olkoon siten anteeksiannettu ja unohdettu. Samaa luottamusta, jota lapsi on ennenkin saanut, osoitettakoon hänelle vastedeskin; se vahvistaa hänen omanarvontuntoaan ja tuottaa voimia kiusausten voittamiseen.
Jos lapsi sitä vastoin valehtelemistaan valehtelee tai jyrkästi kieltää vikansa uppiniskaisesti lisäten valheen valheeseen, niin kasvattajanrakkauden täytyy ryhtyä pontevampiin keinoihin. Silloin isällinen kuritus ehkä tulee tarpeelliseksi; sekin tapahtukoon kahden kesken. Ei koskaan pidä tarpeettomasti paljastaa lapsen vikoja sisarusten, toverien tai muiden edessä. Kunniantuntoa on säästettävä, sillä juuri jalompien tuntojen avulla on lapsen pahat taipumukset voitettava ja hillittävä.
Paras keino, millä lapsia voi pysyttää totuudessa, on se, että heihin istutetaan elävä tunto pyhän Jumalan läsnäolosta kaikkialla sekä kammo Jumalan vihollista valhetta kohtaan.”
Taidatkos sen selkeämmin sanoa kuin B:E Rodhe kirjassa Lasten kotikasvatuksesta (Sley 1933)
Aikuisten on syytä tarkistaa myös omat puheensa. Kuuleeko lapsi meidän puhuvan vain totta? Liioittelemmeko? Jätämme osan kertomatta? Sanomme ”Ei ole”, vaikka on. Narraaminenkin on usein vain valheen kaunisteltu nimitys. Aikuisen on voitava sanoa lapselle; ”Me vanhemmat puhumme sinulle totta. Meidän perheessä ei valehdella kenellekään, siksi edellytämme myös sinulta totuuden puhumista. Oma esimerkki on oltava kaikessa käytöksessä samansuuntainen kuin mitä toivomme lapselta.