Vaikea anteeksipyyntö
Meidän kymmenenvuotiaan tytön on vaikea pyytää anteeksi, varsinkin, jos hän ei ole mielestään syyllinen, vaikka onkin satuttanut toista. Miten ohjata tässä tilanteessa? Lapsi ei suostu millään kertomaan omaa osuuttaan, vaikka aikuiset tietäisivätkin tapahtuneesta. Onko silti syytä vaatia lapselta oma kuvaus tapahtumista, vai onko sen aika myöhemmin? Miksi lapsi ei halua kertoa omin sanoin, vai voiko olla, että hän ei raivoamiseltaan oikeasti muista, mitä tapahtui?
Anteeksipyyntötilanteissa on vältettävä valtataistelua ja pakottamista. Niissä tyttärenne kaltainen luonne menee lukkoon. Joskus on viisasta, että aikuinen sanoittaa tapahtuneen eli mikä oli kunkin osuus tilanteessa. Totta voi olla sekin, että tosi kiukustunut ei muista, mitä tapahtui tai hän uskoo asioiden olevan niin kuin hän muistaa. Tuokin on hyvä normalisoida ja sanoa lapselle, että joskus meidän on vaikea muistaa tai nähdä omaa osuuttamme tapahtumassa, kun olemme niin suuttuneita toiselle osapuolelle.
Jos aikuiset tai joku muu silminnäkijä tietää tapahtuneesta, hän voi kertoa oman ulkopuolisen version ja sanoa, että hän näki tapahtuman näin. Aina ei lopullista totuutta saada selville ja sitä kuka teki ja mitä ja minkä verran. Silloin todetaan, että kumpikin osapuoli on ollut osallisena toisen pahaan mieleen ja sovitaan asia.