Tuttu tarina

Sain kirjeen, jossa reagoitiin Pulmapalstalla 12/98 olleeseen ”Hirveä appiukko” tarinaan. Kiitos että jaoit elämäsi tarina. Olkoon se rohkaisemassa etsimään terveempiä selviytymismalleja kuin turtuminen tai tunteitten patoaminen kohtuuttomissa elämäntilanteissa.

Ehkä katkera murheesi voi muuttua onneksi uuden elämäsi myötä

”Tunnistin hirveän appiukon omaksi isäkseni. Istun nyt vankilassa tuomittuna viimesyksynä kuudeksi vuodeksi taposta . Tarina oli tutuntuntuinen perheessäni. Meillä oli sikäli hankalampi  tilanne, että isäni ja äitini asuivat meidän yläkerrassamme maatilalla. Vaimoni kutsui appeaan diktaattoriksi: olisinpa minäkin pystynyt niin sanomaan, kun sen sanomisen aika oli. 

Kertomuksen mies minun asemassani oli kehittänyt systeemin olla välittämättä isänsä tavoista, oikuista ja vaatimuksista puolisoaan kohtaan. Myös minulla oli systeemi. Luulin pystyväni sulkemaan silmäni ja korvani kaikelta. Lähellä asuva veljeni teki oman ratkaisunsa eikä käynyt 15 vuoteen isäänsä katsomassa. Molemmat miniät purkivat raivoaan huutamalla meille puolisoilleen

Suljin vuosien aikana loukkaukset sisääni, olen ollut kuin kaikkien tunteitten välittäjä tässä sairaassa ihmissuhdesotkussa. Harmitti vielä kun veli ei paljon tapaillut meidänkään perhettä. Pikkuhiljaa sisääni kertyi loukkauksia koskien itseäni, perhettämme, veljen perhettä  sekä sääliä herraa passaavaa äitiäni kohtaan. Hiljaa olemalla taakka sisälläni muuttui syyllisyydeksi ja vihaksi ja raivoksi. Maatilan työmäärä, syyllisyys ja vihan patoaminen johti itsehillinnän ratkeamiseen, itseluottamuksen menetykseen. Syntyi energiapula, jonka oireena oli masennus.

Toivottavasti ”hirveän apen ”poika on onnekkaampi, lujempi ja viisaampi. Tappo ei johtunut masentuneisuudesta vaan paineen alle luhistumisesta.

Aluksi ajattelin, että on luonnollista, että vaimo eroaa minusta, kun jouduin linnaan. Olen muuten elänyt aina nuhteetonta elämää, en edes ole ylinopeussakkoja saanut. Voiko vapautumiseni jälkeen vaimoni elää ilman pelkoa kanssani? Tilanteemme on erittäin herkkä. En voi painostaa häntä jatkamaan kanssani, mutta toisaalta sisäinen elämänmuutokseni on tehnyt häneen vaikutuksen. 

Itselleni tilanne on kolmetahoinen. Jumalalle  olen tunnustanut, katunut ja pyytänyt tätä ja muita syntejäni anteeksi. Tunnen olevani helpottunut. Yhteiskunta on tyytyväinen kun ajallaan olen istumiseni istunut. Tänä päivänä hitaammin tuntuu edistyvän tuo kolmas taho – tilit itseni kanssa. Olen saanut apua ja tietoa David Viscotin kirjasta ”Miten rakastaa toista ihmistä”. Ikävää, että tuo tieto tuli vasta nyt. Vuotta aikaisemmin tajuttuna olisi kaikki ehkä nyt toisin.

Usko on antanut minulle nyt pohjan jolta ponnistella eteenpäin. Olen saanut elämänhalun ja tavoitteita elämääni. Välillä olo on ihan hyvä. Kyllä täälläkin pystyy elämään. Välillä on ahdistus ja pelko tulevaisuudesta – ehkä turhakin. Menettämisen pelko lisää tätä rangaistusta. Uskoni tuomat turvallisuudentunteet voisivat olla tukena ja ohjeena miten kohdella myös lähimmäisiä.”

Eräs lukija tunnisti hirveässä appiukossa anoppinsa ja kertoo selviämisestään tuossa tukalassa elämäntilanteessa:

”Tulin nuorikkona  7-henkiseen suurperheeseen. Sain pian tuntea. Että olin tullut sukuun ulkopuolisena. Miehenikin oli sitä mieltä. Emme vieläkään kultahäiden kynnyksellä saa elää yksityiselämää.

Pitkä yhteiselämä on opettanut.. Mitä pitempään elää, sen paremmin oppii tuntemaan toisensa ja itseään ja hyväksymään, että tavallisia ihmisiä tässä ollaan omine mielipiteinemme. Ja että siinä hirmuisessakin on jotain hyvää ja huonoa niin kuin itsessänikin ja kaikissa ihmisissä.

Ei se anoppikaan niin hirveä ole, hän ei vaan käsitä omaa käyttäytymistään, että siinä olisi mitään erikoista. Kyllä toistensa ymmärtäminen, ystävällisyys ja rakkaus pehmittää kovankin sydämen. Ja niin on kaikilla helpompi olo. Siis mahdollisimman paljon kanssakäymistä ja toinen toisiinsa tutustumista. Kehotetaanhan meitä tutustumaan maahanmuuttajiin ja pakolaisiin ja olemaan heidän kanssaan tekemisissä. Sillä lailla ennakkoluulot hälvenee.

Lastenlapsia näihin aikuisten juttuihin ei pidä sekoittaa. Heille isovanhemmat voivat olla todellinen aarre. Kyllä he aikanaan selvittävät kuka kukin on.”

Eräs lukija viestitti saaneensa apua Raimo Mäkelän kirjasta ”Naamiona terve mieli” Perussanoma. .Kirja kuvaa luonnehäiriöistä ihmistä ja hänen lähellään elämistä.