Kehitysmaat opettavat

Lukaisin artikkelia, jossa kehitysmaista kotoisin olevat ja Suomessa asuneet ihmiset etsivät parannuskeinoja suomalaiseen henkiseen pahoinvointiin. He olivat ymmällään siitä että materiaalisesti vauraassa ja kansalaistensa hyvinvoinnista huolehtivassa valtiossa kaikki ihmiset eivät olekaan onnellisia. Masentuneisuus, monien nuorten näköalattomuus  ja syrjäytyminen ja perheväkivalta ovat  oireita pahoinvoinnista. 

Somaliasta, Etiopiasta ja Nepalista kotoisin olevat haastateltavat kertoivat kuin yhdestä suusta, mitä suomalaiset voisivat oppia heidän maittensa elämäntavasta. Heidän hyvinvointireseptissään luki neljä asiaa: ”Mummot, tervehtiminen, yhdessä syöminen ja vieraanvaraisuus”. Asiat ovat olleet Suomessakin tuttuja, mutta kadonneet kiireen, tehokkuuden ja individualismin jalkoihin. 

Mummot huolehtivat lapsista, jotta vanhemmat voivat käydä työssä. Isovanhemmat edustavat juuria ja elämän jatkumoa. Heiltä voi oppia viisautta ja elämässä tarvittavia taitoja. Sosiaaliatropologi Margret Mead on sanonut: ”Länsimaisen yhteiskunnan suurin vamma on siinä, että lapsilla ja nuorilla on liian vähän vertikaalisia ihmissuhteita. Oppiminen ja kypsyminen tapahtuu kaikissa kulttuureissa sukupolvien välisessä vuorovaikutuksessa”. Siis isovanhempia yhä enemmän kehiin niittenkin lasten elämään, joilla ei ole mummoja. Siunattuja kaikki sukupolvien välistä vuorovaikutusta elvyttävät projektit. 

Kun olimme Afrikassa, opimme vahvasti tietämään, miten tärkeää tervehtiminen on. Vävy opetti meille nkuongalin kielen tervehdysrituaalin vuorosanat. Yhtenä aamuna laskin, että olimme vaihtaneet 30 kertaa aamutervehdykset kahden kilometrin matkan aikana: ”Morogeni”, ”Morogeni”, ”Eua”, ”Eua”, ”Naua”, ”Naua” ja sitten olisi jatkunut perheenjäsenten kuulumisten kyselyt, mutta siihen ei enää kieli taipunut. Tervehdyksissä välittyi ihmisen kohtaaminen ja arvostus. 

Päivittäinen yhdessä ruokaileminen sisältää paljon muutakin kuin vatsan täyttämistä. Usein on siteerattu tutkimusta, jossa etsittiin tasapainoisten lasten taustoissa olevia yhteisiä tekijöitä. Kotitaustat olivat kirjavia, mutta ainoana yhteisenä tekijänä oli se, että perhe söi yhdessä. 

Vieraanvaraisuus on tyypillistä erityisesti maissa, joissa on  köyhyyttä. Sydämessä on tilaa muille. Antamisen ja jakamisen ilo rikastuttaa myös itseä. Hyvät tunteet luovat hyvää mieltä puutteenkin keskellä. 

Mitä enemmän noita neljää asiaa mietin, vakuutun siitä, että meillä todella on oppimista. Kehitysyhteistyön pitäisi olla vuorovaikutusta, molemminpuolista antamista ja saamista. Tässä voisimme olla saajapuolella. 

Myös seurakunnissamme tarvitsemme näitä neljää asiaa; vuorovaikutusta eri sukupolvien kesken, tilanteita, joissa Jumalan koko perheväki kokoontuu ja lapsilla ja nuorilla voi olla aidosti kontakteja aikuisiin ihmisiin. Seurakunnassa tervehtisimme myös tuntemattomia ihmisiä ja pysähtyisimme hetkeksi, kun kohtaamme heitä seurakunnan ulkopuolella. Tarvitsemme lisää tilanteita, joissa voimme istahtaa pöydän ääreen ja tarjottavana voi olla muutakin kuin ikuinen kirkkokahvi. Ja vieraanvaraisuudesta ei tarvitse enää kirjoittaa, kun Paavali on teroittanut siitä moneen kertaan. 

Saara Kinnunen,  kirjoittaja on perheneuvoja Vaasan seurakuntayhtymästä